"Se tuska, että täytyy luovuttaa lapsi, vaikkapa teillekin, rakas Dombey", sanoi rouva Skewton, "on kaikkein kiduttavimpia, mitä voi kuvitella. Ja kun se yhtyy heikkoon ruumiinrakenteeseen ja sen sokerileipurin äärimmäiseen tyhmyyteen, joka on ottanut valmistaakseen aamiaisen, on se melkein liikaa vähäisille voimilleni. Mutta varmaankin toivun aamuksi, rakas Dombey. Älkää pelätkö tai olko levoton minun tähteni. Taivas teitä siunatkoon! Edith kulta, joku lähtee, enkelini!" huudahti hän veitikkamaisesti.
Edith, joka oli taas kääntänyt päänsä akkunaan eikä enää välittänyt heidän keskustelustaan, nousi seisomaan, mutta ei siirtynyt askeltakaan Dombeytä kohti eikä lausunut mitään. Arvonsa ja tämän hetken mukaisella tavalla Dombey siirtyi narisevin askelin hänen luokseen, suuteli hänen kättään ja virkkoi: "Huomenna minulla tulee olemaan onni sanoa tätä kättä rouva Dombeyn kädeksi." Sitten hän kumarsi ja poistui juhlallisesti.
Rouva Skewton soitti tuomaan kynttilöitä heti kun ulko-ovi oli sulkeutunut. Kynttilöitten mukana saapui myös hänen kamarineitonsa tuoden sen nuorekkaan puvun, jonka oli määrä pettää maailmaa seuraavana päivänä. Puku kosti hänelle säälimättä niinkuin sellaiset puvut aina kostavat ja teki hänet tavattoman paljon vanhemmaksi ja rumemmaksi kuin hänen tahrainen flanellipukunsa. Mutta rouva Skewton koetteli sitä teeskentelevän tyytyväisenä ja hymyili kalmankarvaisille kasvoilleen kuvastimessa kuin ajattelisi sitä musertavaa vaikutusta, jonka se tekisi majuriin seuraavana päivänä. Sitten hän käski kamarineitonsa taas riisua sen ja valmistaa hänet vuoteeseen, luhistuen raunioiksi kuin korttitalo.
Koko ajan Edith pysyi pimeän akkunan luona katsellen ulos. Vihdoin jäätyään kahden kesken äitinsä kanssa hän siirtyi paikaltaan ensimmäisen kerran koko iltana ja pysähtyi häntä vastapäätä. Äidin haukottelevilla, värisevillä ja äreillä kasvoilla oli varma ilme, jota ei mikään huikentelevaisuus tai oikullisuus voinut salata hänen kohottaessaan silmänsä tyttären suoraan ja ylpeään vartaloon.
"Olen lopen väsynyt", virkkoi hän. "Eihän sinuun voi luottaa hetkistäkään. Sinä olet pahempi kuin pikku lapsi. Ei mikään lapsi ole puoleksikaan niin uppiniskaisen tottelematon."
"Kuule, mitä sanon, äiti", vastasi Edith sivuuttaen tämän moitteen niin halveksivasti kuin ei olisi tahtonut alentua ottamaan sitä huomioon. "Sinun täytyy pysyä täällä yksin, kunnes palaan matkalta."
"Täytyykö minun olla yksin, Edith, kunnes sinä palaat!" toisti hänen äitinsä.
"Muussa tapauksessa vannon sen nimessä, jonka kutsun huomenna todistamaan valheellista ja julkeaa menettelyäni, että vielä kirkossa peruutan koko naimiskaupan. Jollet niin tee, kaatakoon kohtalo minut kuolleena kivilattialle!"
Äiti vastasi luomalla tyttäreensä nopeasti hätääntyneen katseen, joka ei suinkaan rauhoittunut Edithin ilmeestä.
"Se riittää, että me olemme mitä olemme", jatkoi Edith vakavasti. "Minä en salli, että enemmän nuoruutta ja viattomuutta laahataan meidän tasollemme. Minä en salli, että viaton olento turmellaan ja tuhotaan ja pilataan kokonaisen äitien lauman joutohetkien huviksi. Ymmärrät tarkoitukseni, Florencen pitää palata kotiin."