Edith käänsi äkkiä päätänsä. Hänen kylmäkiskoisuutensa oli silmänräpäyksessä muuttunut kiihkeäksi harrastukseksi, ja pimeyden suojaamana hän kuunteli tarkoin heidän keskusteluaan.
Dombey sanoi jättävänsä Florencen ilomielin niin ihastuttavan suojelijan haltuun.
"Rakas Dombey, tuhannet kiitokset hyvästä ajatuksestanne", vastasi Kleopatra. "Minä pelkäsin, että te aioitte tuomita minut täydelliseen yksinäisyyteen, vieläpä harkitusta ilkeydestä, niinkuin hirveät lakimiehet, kauhean arkipäiväiset ihmiset, sanovat!"
"Miksi syytätte minua niin suuresta vääryydestä, armollinen rouva?" virkkoi Dombey.
"Koska ihastuttava Florence väittää huomenna välttämättä lähtevänsä kotiin. Minä aloin jo pelätä, rakas Dombey, että te olette oikea tyranni."
"Vakuutan teille, rouva", sanoi Dombey, "etten ole antanut Florencelle mitään määräyksiä, ja jos olisinkin, on teidän toiveenne kaikkien määräysten yläpuolella".
"Rakas Dombey!" huudahti Kleopatra. "Tehän olette oikea liehakoitsija. Tosin minun ei sovi sanoa niinkään, sillä liehakoitsijoilla ei ole sydäntä, ja teidän sydämenne näkyy kaikkialla elämässänne ja luonteessanne. Lähdettekö tosiaankin näin varhain, rakas Dombey!"
Niin, nyt oli jo myöhä, ja Dombey luuli, että piti lähteä.
"Onko tämä totta vai onko kaikki unta!" sopersi Kleopatra. "Voinko uskoa, rakas Dombey, että te tulette huomenna takaisin ryöstämään minulta ainoan seuratoverini, oman Edithini?"
Dombey, joka oli tottunut ottamaan asiat kirjaimellisesti, huomautti rouva Skewtonille, että he tapaisivat toisensa vasta kirkossa.