Dombey ei ollut sydämessään suinkaan tyytymätön kauniin morsiamensa käytökseen. Hänellä oli täysi syy olla myötätuntoinen ylpeyttä ja kylmyyttä kohtaan, koska ne olivat niin selviä piirteitä hänen omassa luonteessaan. Hänestä tuntui imartelevalta se ajatus, että nämä ominaisuudet nöyrtyivät hänen edessään ja ettei Edithillä näyttänyt olevan omaa tahtoa häntä vastaan. Hänestä oli mieluista kuvitella tätä ylpeää ja komeaa naista esiintymässä emäntänä hänen talossaan ja vaikuttamassa jäätävästi vieraisiin samoin kuin hän itsekin. Dombey ja Pojan arvo säilyisi ja suorastaan lisääntyisikin sellaisissa käsissä.
Niin Dombey ajatteli jäätyään yksin päivällispöytään ja ajatellessaan menneitä ja tulevia vaiheitaan- Hänen mielentilaansa vastasi hyvin tämän huoneen niukka ja synkkä komeus. Siellä vallitsi tummanruskea väri, ja seinillä riippui mustakehyksisiä kuvia. Neljäkolmatta mustaa tuolia, joissa oli melkein yhtä paljon nauloja kuin yhtä monessa ruumisarkussa, seisoi kuin mykät vartijat odottamassa turkkilaisella matolla. Sivupöydällä kannatti kaksi nääntynyttä neekeriä kynttilänjalan haaroja, ja ummehtunut haju vihjaisi kuin lattian alle olisi kivisiin ruumisarkkuihin haudattu kymmenen tuhannen päivällisvieraan tuhka. Talon omistaja oleskeli paljon ulkomailla. Englannin ilma sopi Feenixin suvun jäsenille harvoin kauan. Huone oli vähitellen pukeutunut yhä syvempään surupukuun hänen vuokseen, kunnes oli niin muuttunut kalmamaiseksi, ettei sieltä puuttunut muuta kuin ruumis, jotta vaikutus olisi täydellinen.
Dombey, joka sopi aika lailla korvaamaan ruumista hautajaisissa ainakin jäykkyytensä, ellei juuri asentonsa puolesta, katseli alas kuolleen mahonkimeren kylmään syvyyteen, johon oli pantu ankkuroimaan hedelmälautasia ja juomapulloja, ikäänkuin hänen ajatustensa aiheet kohoilisivat pinnalle yksitellen ja sitten taas vajoisivat. Edith esiintyi siellä kasvojensa ja vartalonsa täydessä upeudessa, ja hänen vierelleen kohosi Florence, arasti kääntäen päänsä isään päin niinkuin äsken poistuessaan huoneesta. Edithin katse oli suunnattuna Florenceen ja käsi suojelevasti ojennettuna. Sitten kohosi päivänvaloon pieni olento matalassa nojatuolissa ja katseli häneen kummissaan kirkkaine silmineen ja varhaisvanhoine kasvoineen, jotka loistivat kuin iltatulen hohteessa. Taas ilmestyi Florence sen viereen ja valtasi hänen koko huomionsa. Oliko Florence ennalta määrätty vaikeus ja este hänen suunnitelmilleen vai kilpailija, joka oli astunut kerran hänen tielleen ja saattaisi taaskin astua, vai hänen lapsensa, jota hän onnellisena sulhasena saattoi alentua ajattelemaan, koska ei sopinut häntä vieroksua tällaisena aikana, vai pelkkä vihjaus hänelle siitä, että ainakin näennäisesti piti olla välittävinään omasta verestään uusien sukulaistensa seurassa? Hän sen yksin tiesi. Ehkä hän parhaimmassa tapauksessa oli välinpitämätön, sillä häävieraat ja vihkiäisalttarit ja kunnianhimoiset näyt — joihin kaikkiin sekaantui Florence — aina Florence — sukelsivat niin nopeasti ja niin sikin sokin hänen silmiinsä, että hän nousi ja lähti naisten luokse päästäkseen niistä eroon.
Vasta myöhään illalla tuotiin kynttilät, sillä rouva Skewton valitti niiden tuottavan päänsärkyä. Sillä välin Florence ja rouva Skewton istuivat yhdessä (Kleopatrasta näytti olevan perin tärkeätä pitää häntä lähellään), tai Florence soitteli hiljalleen pianoa rouva Skewtonin iloksi, mainitsemattakaan niitä muutamia hetkiä illan kuluessa, jolloin hellä nainen tunsi halua pyytää Florencelta suuteloa, mikä aina tapahtui senjälkeen kun Edith oli sanonut jotakin. Sitä ei tosin tapahtunut usein, sillä Edith istui syrjässä toisista avonaisen akkunan ääressä koko ajan (vaikka hänen äitinsä pelkäsikin hänen siinä vilustuvan) ja pysyi siinä, kunnes Dombey lähti. Silloin Florence sai isältään tyynen armollisen hyvästijätön ja meni Edithin makuusuojan viereisessä huoneessa nukkumaan niin onnellisena ja toiveikkaana, että ajatteli entistä itseään kuin se olisi ollut jokin toinen hylätty tyttöparka, jonka suru herätti sääliä, ja tämän säälin vallassa hän nyyhkytti itsensä uneen.
Viikko riensi nopeasti. He ajoivat muotikauppiaitten, ompelijattarien, jalokivikauppiaitten, asianajajain, kukkakauppiaitten, leipurien liikkeisiin, ja Florence oli aina mukana. Hänen oli määrä olla läsnä vihkiäisissä, luopua surupuvustaan ja esiintyä komeassa, tilaisuutta varten valmistetussa asussa. Muotikauppiaan suunnitelmat — hän oli ranskatar ja muistutti suuressa määrin rouva Skewtonia — olivat tässä kohden niin säädylliset ja hienot, että rouva Skewton tilasi samanlaisen puvun itselleen. Muotikauppias sanoi sen sopivan hänelle ihastuttavasti ja väitti kaikkien ihmisten otaksuvan häntä nuoren neidin sisareksi.
Yhä nopeammin riensi aika. Edith ei katsellut mitään eikä välittänyt mistään. Hänen upeat pukunsa saapuivat kotiin, niitä koeteltiin, rouva Skewton ja muotikauppias ylistivät niitä äänekkäästi, ja sitten ne pantiin talteen Edithin lausumatta niistä sanaakaan. Rouva Skewton laati suunnitelmat joka päiväksi ja pani ne täytäntöön. Toisinaan Edith istui vaunuissa heidän ajellessaan ostoksilla, välistä hän taas tuli sisään myymälään, jos se oli ehdottoman välttämätöntä. Mutta rouva Skewton toimitti kaikki, ja Edith katseli vain kylmäkiskoisesti, ikäänkuin asia ei vähääkään koskisi häntä. Florence olisi voinut pitää häntä, ehkä ylpeänä tai tunteettomana, jollei itse olisi saanut häneltä toisenlaista kohtelua. Niin Florence tukahdutti kiitollisuuteen ihmetyksensä, milloin tahansa se pyrki esille.
Sitten tuli viikon viimeinen päivä, häiden edellinen ilta. Pimeässä huoneessa — sillä rouva Skewtonin pää ei ollut vieläkään terveempi, vaikka hän aina toivoi jaksavansa paremmin seuraavana päivänä — istuivat tämä arvoisa rouva, Edith ja Dombey. Edith oli taas asettunut avonaisen akkunan ääreen ja katseli kadulle. Dombey ja Kleopatra puhelivat hiljaa sohvalla. Oli jo myöhä, ja Florence oli väsyksissä mennyt nukkumaan.
"Rakas Dombey", virkkoi Kleopatra, "jätättehän minulle Florencen huomenna, kun ryöstätte minulta Edith kullan?"
Dombey sanoi suostuvansa siihen mielellään.
"Jos saan pitää häntä täällä luonani teidän kummankin oleskellessa Pariisissa ja ajatella muovailevan! hänen mieltään, kun hän vielä on niin nuori, rakas Dombey", jatkoi Kleopatra, "on se minulle kuin oikeaa palsamia siinä äärimmäisen murtuneessa tilassa, johon joudun".