"Eläköön ylipormestari, tuomarit, kaupunginvaltuusto ja ammattikunnat", virkkoi poika. "Kauan eläkööt!"
Eno nyökäytti päätään hyvin tyytyväisenä. "Ja kerroppas nyt jotakin siitä liikkeestä", virkkoi hän.
"Voi, eno, ei siitä ole paljonkaan puhumista", vastasi poika käytellen ahkerasti veistään ja haarukkaansa. "Se on kauhean synkkä liikehuoneisto, ja siinä huoneessa, jossa minä istun, on korkea aita ja rautainen kassakaappi ja muutamia ilmoituksia lähtevistä laivoista ja almanakka ja pulpetteja ja konttorituoleja ja mustepullo ja joitakin kirjoja ja laatikoita ja paljon hämähäkin seittejä ja yhdessä niistä juuri minun pääni yläpuolella rutistunut likakärpänen, ihan sen näköinen kuin olisi riippunut siinä ikuisesti."
"Eikö mitään muuta?" kysyi eno.
"Ei, ei mitään, paitsi vanhaa linnunhäkkiä (tahtoisinpa tietää kuinka se on koskaan tullut sinne!) ja hiilisankoa."
"Eikö mitään pankkikirjoja tai vekseleitä tai muita merkkejä päivittäin virtaa vasta rikkaudesta?" kysyi vanha Sol katsellen sisarenpoikaansa tarkkaavan näköisen sumun läpi, joka näytti aina verhoavan hänet, ja pannen voimakkaan painon joka sanalle.
"Kyllä, oikein paljon, tosiaankin", vastasi hänen sisarenpoikansa välinpitämättömästi, "mutta kaikki ne ovat herra Carkerin tai herra Morfinin tai herra Dombeyn huoneessa".
"Onko herra Dombey käynyt siellä tänään?"
"Kyllä. Kaiken päivää hän liikkui edestakaisin."
"Ei suinkaan hän sinua huomannut ollenkaan?"