"Hitto vieköön amiraalin!" vastasi Solomon Gills. "Tarkoitat kai ylipormestaria?"
"En suinkaan!" huusi poika. "Eläköön amiraali! Eläköön amiraali!
Eteenpäin!"
Tämän komennussanan määräyksestä lähti tekotukka omistajineen vastustusta tekemättä takahuoneeseen kuin viisisatahenkisen täysihoitolajoukon etupäässä. Ja pian puuhailivat Solomon Gills ja hänen sisarenpoikansa paistetun kampelan kimpussa, jonka jälkeen tiesivät saavansa paistia.
"Eläköön ylipormestari, Wally", sanoi Solomon. "Ei enää mitään amiraalista. Ylipormestari on sinun amiraalisi."
"Jopa nyt jotakin!" virkkoi poika pudistaen päätään. "Miekankantaja olisi minusta vielä mieluisampi. Hän vetää miekkansa esiin välillä."
"Turhaan hän siinä näkee vaivaa", huomautti eno. "Kuunteleppas nyt, mitä minä sanon, Walter. Katsoppas tuonne uuninreunukselle."
"Mutta kuka on pannut minun hopeapikarini tuonne naulaan?" huudahti poika.
"Minä", vastasi hänen enonsa. "Ei enää pikareita. Meidän pitää tästä päivästä lähtien alkaa juoda laseista. Me olemme liikeihmisiä. Me olemme Cityn asukkaita. Tänä aamuna me astuimme elämään."
"No niin, eno", virkkoi poika, "juon mistä tahansa sinä haluat niin kauan kuin voin juoda sinun terveydeksesi. Eläköön Sol-eno ja eläköön —"
"Ylipormestari", keskeytti ukko.