"Yksityinen Länsi-Intian ja Englannin väliä kulkeva laiva, kolmensadan viidenkymmenen tonnin vetoinen, kapteeni John Brown Deptfordista, omistajat Wiggs ja kumppanit!" huudahti Walter.
"Juuri se", myönsi Sol, "kun se neljä päivää purjehdittuaan suotuisalla tuulella Jamaikasta keskellä yötä syttyi palamaan —"
"Oli laivalla kaksi veljestä", keskeytti hänen sisarenpoikansa puhuen kovalla äänellä ja nopeasti, "eikä heille molemmille ollut tilaa ainoassa jäljelle jääneessä veneessä, mutta kumpikaan ei tahtonut suostua lähtemään, kunnes vanhempi otti nuorempaa vyötäisistä ja heitti hänet veneeseen! Silloin nousi nuorempi seisomaan veneessä ja huusi: 'Rakas Edward, ajattele morsiantasi kotona. Minä olen vain poika. Kukaan ei odota minua. Hyppää minun paikalleni!' ja hän syöksyi mereen!"
Poika oli noussut seisomaan sanojensa ja tunteittensa kiihdyttämänä, ja hänen palavat silmänsä ja hehkuvat kasvonsa näyttivät johtavan vanhan Solin mieleen jotakin, mitä hän oli unohtanut tai ympäröivä sumu peittänyt hänen silmiltään. Sensijaan että olisi kertonut lisää juttuja, niinkuin ilmeisesti oli aikonut hetkistä aikaisemmin, hän yskähti kuivasti ja lyhyesti ja virkkoi: "No niin, puhukaamme nyt jostakin muusta."
Tosiasia oli, että eno, joka ei aavistanut asialla olevan mitään varjopuolia, oli salaa suosiossaan kaikkea ihmeellistä ja seikkailurikasta — minkä kanssa oli jollakin lailla tekemisissä liikkeensä vuoksi — suuresti kiihoittanut samaa taipumusta sisarenpojassaan ja että kaikki, millä oli koetettu pidättää poikaa seikkailevasta elämästä, oli johtanut tavalliseen selittämättömään tulokseen, nimittäin vain yllyttänyt hänen mielihaluaan. Niin on aina asianlaita. Tuntuu siltä kuin ei koskaan olisi kirjoitettu kirjaa tai kerrottu tarinaa nimenomaan siinä tarkoituksessa, että saataisiin pojat pysymään maalla, sen ihan itsestään houkuttamatta poikia merelle.
Mutta nyt ilmestyi tähän pikku seurueeseen lisähenkilö herrasmiehen hahmossa, jolla oli väljät siniset vaatteet, oikeaan ranteeseen kiinnitetty koukku käden sijalla, hyvin tuuheat mustat kulmakarvat ja vasemmassa kädessä paksu keppi, joka oli yltyleensä (samoin kuin hänen nenänsäkin) kuhmujen peittämä. Kaulassa hänellä oli liehuva musta silkkinen kaulaliina ja suuri ja karkea paidankaulus niin leveä, että se näytti pieneltä purjeelta. Hän oli ilmeisestikin se henkilö, jolle tyhjänä oleva viinilasi oli tarkoitettu, ja ilmeisesti hän sen tiesikin, sillä riisuttuaan pörröisen päällystakkinsa ja ripustettuaan sen oven takana olevaan määrättyyn naulaan ja pantuaan syrjään kovan vahakangashattunsa, jonka näkeminen olisi tuottanut herkkäuskoiselle henkilölle päänsärkyä ja joka jätti hänen otsaansa punaisen juovan ikäänkuin hän olisi pitänyt päässään ahdasta vatia, hän otti tuolin pöydän viereen sille kohdalle, jossa puhdas lasi odotti, ja istuutui. Tätä vierasta sanottiin tavallisesti "kapteeniksi", ja hän oli ollut luotsi tai laivuri tai kaappauslaivan omistaja tai ehkä kaikkea kolmea yhtaikaa ja näytti tosiaankin hyvin suolaiselta mieheltä.
Hänen ruskeat ja voimakkaat kasvonsa kirkastuivat hänen pudistaessaan ukko Gillsin ja Walterin kättä, mutta hän näytti olevan harvasanaisella tuulella ja virkkoi vain:
"Mitä kuuluu?"
"Hyvää", vastasi ukko Gills työntäen pullon hänen viereensä.
Vieras otti sen käteensä, tarkasti ja haistoi sitä ja sanoi erikoisen painokkaasti: