Sairas toisti heikolla äänellä "tietysti" tai oikeastaan ilmaisi sen huultensa liikkeellä ja sulki taas silmänsä.
"Se on hänen isänsä nimi, rouva Dombey, ja samoin isoisän! Soisinpa, että hänen isoisänsä eläisi vielä tänä päivänä!" Ja taas hän sanoi "Dom-bey ja Poika" samalla äänenpainolla kuin äsken.
Nuo kolme sanaa ilmaisivat muuten Dombeyn elämän ainoan ajatuksen. Maailma oli olemassa, jotta Dombey ja Poika voisivat siinä harjoittaa kauppaa, ja aurinko ja kuu oli luotu suomaan heille valoa. Joet ja meret olivat sitä varten, että heidän laivansa voisivat kulkea niillä, sateenkaari ennustaakseen heille kaunista ilmaa, tuulet puhalsivat joko heidän yrityksiensä suuntaan tai niitä vastaan, tähdet ja kiertotähdet kiersivät kehiään säilyttääkseen loukkaamattomana sen järjestelmän, jonka keskuksena he olivat. Tavalliset lyhennykset saivat uuden merkityksen hänen silmissään ja viittasivat vain heihin: A.D. ei ollenkaan tarkoittanut anno Domini, vaan merkitsi anno Dombei — ja Pojan.
Hän oli kohonnut, samoin kuin hänen isänsä ennen häntä, elämän ja kuoleman kiertokulussa Pojasta Dombeyksi ja lähes kaksikymmentä vuotta ollut toiminimen ainoana edustajana. Noista vuosista hän oli ollut naimisissa kymmenen — naimisissa, niinkuin jotkut väittivät, sellaisen naisen kanssa, jolla ei ollut sydäntä lahjoitettavana hänelle; jonka onni sisältyi menneisyyteen ja joka oli tyytyväinen voidessaan alistaa murtuneen mielensä nöyrästi kestämään nykyhetken velvollisuuksia. Ei ole ollenkaan todennäköistä, että tuollainen joutava puhe olisi osunut Dombeyn korviin, jota se läheisesti koski, eikä luultavasti kukaan olisi uskonut sitä niin vähän kuin hän, jos se olisi tullut hänen kuuluvilleen. Dombey ja Poika olivat usein tehneet kauppaa rahoilla, mutta ei koskaan sydämillä. He jättivät tällaiset mielikuvituksen piiriin kuuluvat asiat pojille ja tytöille ja täyshoitoloille ja kirjoille. Dombey olisi tuuminut tähän tapaan: Avioliiton hänen kanssaan täytyi asiain luonnon mukaan olla mieluinen ja kunniakas kenelle järkevälle naiselle tahansa. Toive saada synnyttää uusi osakas sellaiseen kauppaliikkeeseen ei voinut olla herättämättä ylevää ja kiihkeätä kunnianhimoa vaatimattomimmankaan naissukupuoleen kuuluvan olennon rinnassa. Rouva Dombey oli tehnyt tämän yhteiskunnallisen avioliittosopimuksen, joka melkein välttämättä kuului säädylliseen ja varakkaaseen asemaan, tosin kiinnittämättä huomiota perheen toiminimen jatkamiseen, mutta kuitenkin silmät täysin avoimina näitä etuja huomaamaan. Rouva Dombeylla oli ollut joka päivä tilaisuutta käytännössä huomata hänen yhteiskunnallinen asemansa. Rouva Dombey oli aina istunut hänen pöytänsä päässä ja hoitanut emännän velvollisuuksia erinomaisen hienosti ja kohteliaasti. Rouva Dombeyn oli täytynyt olla onnellinen, eikä mikään muu ollut mahdollista.
Tai ainakin oli ollut vain yksi puute. Niin, sen hän olisi myöntänyt. Ei puuttunut muuta kuin yhtä, mutta se merkitsikin varmasti paljon. He olivat olleet naimisissa kymmenen vuotta, eikä heille tähän päivään mennessä, jolloin Dombey istui helistellen raskaita kultaisia kellonperiään isossa nojatuolissa vuoteen vieressä, ollut syntynyt jälkeläistä.
Tarkemmin sanoen, ei ketään mainitsemisen arvoista. Noin kuusi vuotta sitten oli kyllä syntynyt tyttö, sama lapsi, joka nyt oli huomaamatta hiipinyt tänne ja arkana kyyristynyt nurkkaan, voidakseen sieltä nähdä äitinsä kasvot. Mutta mitä merkitsi tyttö Dombey ja Pojalle! Liikkeen nimen ja arvon pääomassa oli sellainen lapsi pelkkä pikkuraha, jota ei voitu sijoittaa — mätämuna — ei mitään muuta.
Dombeyn tyytyväisyyden malja oli kuitenkin tällä hetkellä niin täynnä, että hän tunsi voivansa pirskahduttaa sen sisällyksestä parisen pisaraa pikku tyttärensä pölyiselle syrjäpolullekin.
Hän virkkoi siis: "Florence, kuuleppas, sinä saat mennä katsomaan sievää veljeäsi, jos haluat. Älä koske häneen!"
Lapsi vilkaisi tuota sinistä takkia ja jäykkää valkeaa kaulanauhaa, jotka yhdessä narisevien kenkien ja hyvin äänekkäästi raksuttavan taskukellon kanssa ruumiillistivat hänen käsityksensä isästä, mutta hänen silmänsä kääntyivät sitten taas heti äidin kasvoihin, eikä hän liikahtanut eikä vastannut.
Samassa avasi rouva silmänsä ja näki lapsen. Tämä juoksi häntä kohti ja nousten varpailleen ylettyäkseen paremmin kätkemään kasvonsa hänen rinnalleen tarrautui häneen kiinni epätoivoisen hellästi, mikä oli jyrkässä ristiriidassa hänen ikänsä kanssa.