TOIMINIMI DOMBEY JA POJAN TUKKU-, VÄHITTÄIS- JA VIENTILIIKKEEN ASIOITA
ENSIMMÄINEN LUKU
Dombey ja Poika
Dombey istui hämärtyneen huoneen nurkassa vuoteen vieressä, isossa nojatuolissa, ja Poika makasi lämpimästi kapaloituna pienessä korikehdossaan, joka oli huolellisesti sovitettu matalalle penkille tulen eteen sen likelle, ikäänkuin pienokaisen ruumiinrakenne olisi teeleivoksen kaltainen, joka on välttämättä paahdettava ruskeaksi niin kauan kuin se on tuore.
Dombey oli noin neljänkymmenenkahdeksan vuoden ja Poika vasta noin neljänkymmenenkahdeksan minuutin ikäinen. Dombey oli jokseenkin kaljupäinen ja punainen, ja vaikka hän oli kaunis, pulska mies, oli hänen ulkomuotonsa liian jäykkä ja pöyhkeä ollakseen miellyttävä. Poika oli perin kaljupäinen ja punainen, ja vaikka hän (tietysti) oli eittämättä kaunis lapsi, oli hän yleisvaikutukseltaan kuitenkin vielä jonkin verran rutistunut ja täplikäs. Dombeyn otsalle olivat aika ja sen veli huoli jättäneet muutamia merkkejä kuin puuhun, jonka on aikanaan pakko murtua — ne ovat säälimättömiä kaksoisia samotessaan ihmismetsänsä läpi ja matkalla uurtaessaan — kun taas Pojan kasvoilla risteili moneen suuntaan lukemattomia pikku poimuja, jotka sama petollinen aika saisi mielikseen silitellä ja tasoitella viikatteensa lappeella, valmistaakseen pintaa syvemmille leikkauksilleen.
Riemuissaan kauan odotetusta tapauksesta Dombey helisteli yhtä mittaa raskaita kultaisia kellonperiään, jotka riippuivat hänen tiukan sinisen takkinsa alapuolelle, nappien kimallellessa fosforin värein kaukana palavan tulen heikossa hohteessa. Poika, jonka pienet nyrkit olivat kovasti puserrettuina ja pystyssä, näytti heikkojen voimiensa mukaan alistuvan siihen olemassaoloon, joka oli niin odottamatta tullut hänen osakseen.
"Tämä talo on nyt taas, rouva Dombey", huomautti Dombey, "ei ainoastaan nimeltään, vaan todellisuudessakin Dombey ja Poika. Dom-bey ja Poika!"
Näillä sanoilla oli niin hellyttävä vaikutus, että hän liitti rouva Dombeyn nimeen erään hyväilysanan (vaikkakaan ei ihan epäröimättä, koska hän oli kovin vähän tottunut sellaiseen puhuttelutapaan) ja sanoi: "Rouva Dombey, minun — minun rakkaani."
Ohimenevä heikko hämmästyksen lehahdus levisi sairaan naisen kasvoille hänen kohottaessaan silmänsä mieheensä päin.
"Hänet kastetaan Pauliksi, minun — rouva Dombey — tietysti."