"Tosiaanko? Hyväinen aika!"
Tämän neiti Tox sanoi harvinaisen säälivällä äänellä, vaikka hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä miksi; hän vain aavisti, että hänen piti niin tehdä.
"Florencesta ei koskaan, koskaan tule Dombeyta", virkkoi rouva Chick, "ei, vaikka hän eläisi tuhatvuotiaaksi".
Neiti Tox kohautti kulmakarvojaan ja oli taas pelkkänä surkutteluna.
"Minä ihan kiusaannun ja ikävystyn hänen kanssaan", jatkoi rouva Chick huoaten kuin vaatimattomasti tietoisena ansioistaan. "En tosiaankaan ymmärrä, mitä hänestä tulee vanhempana tai mihin asemaan hän joutuu. Hän ei osaa vähimmässäkään määrässä miellyttää isäänsä. Ja kuinka hän voisikaan osata, kun hän on niin erilainen kuin Dombeyt?"
Neiti Tox oli sennäköinen kuin ei olisi voinut keksiä huomauttamista noin sitovaa todistuskappaletta vastaan.
"Ja lapsella, nähkääs, on ihan Fanny-paran luonne", lisäsi rouva Chick suurena salaisuutena. "Hän ei koskaan kykene ponnistukseen myöhemmälläkään iällään, sen uskallan sanoa. Ei koskaan! Hän ei koskaan kierry ja takerru isänsä sydämen ympärille kuin —"
"Kuin muratti?" täydensi neiti Tox.
"Kuin muratti", myönsi rouva Chick. "Ei milloinkaan! Hän ei koskaan osaa liukua ja pesiytyä isänsä sydämeen kuin —"
"Pelästynyt hirvenvasikka?" täydensi neiti Tox.