Dombey käveli ikkunan luo ja taas takaisin.
"Ei voi ajatella, Louisa", virkkoi hän (rouva Chick oli naulannut lippunsa maston kärkeen ja toisti: "minä tiedän sen", mutta hänen veljensä ei kiinnittänyt siihen huomiota), "että olisi montakaan ihmistä, joilla olisi suurempi oikeus ja mahdollisuus kuin neiti Toxilla, jos minä ylimalkaan tunnustan minkäänlaisia oikeuksia tällaisessa tapauksessa. Mutta minä en tunnusta. En myönnä mitään sellaista. Paul ja minä osaamme ajan tullen säilyttää arvomme — toisin sanoen liikkeen arvon ja jättää sen seuraavalle sukupolvelle ilman mitään tuollaisia jokapäiväisiä auttajia. Vieraiden ihmisten apua, jota ihmiset tavallisesti hakevat lapsilleen, minä halveksin, koska toivoakseni olen sen yläpuolella. Olen tyytyväinen, jos Paulin lapsuus kuluu häiriöittä ja minä saan nähdä hänen ilman ajanhukkaa hankkivan itselleen ne ominaisuudet, jotka ovat tarpeen hänen astuessaan kohtalon määräämälle elämänuralleen. Myöhempinä vuosinaan hän voi valita kuinka vaikutusvaltaisia ystäviä haluaa, kun hän pontevasti pitää pystyssä liikkeen arvoa ja luottoa — vieläpä lisääkin sitä, jos se on mahdollista. Siihen asti minä olen hänelle kylliksi, ehkäpä kaikki kaikessa. En ollenkaan toivo ihmisten astuvan meidän väliimme. Paljoa mieluummin osoittaisin ystävättäresi tapaiselle henkilölle kiitollisuuttani hänen hyväntahtoisesta käytöksestään. Olkoon siis niin, ja sinun miehesi ja minä riitämme ihan hyvin toisiksi kummeiksi, luullakseni."
Näissä huomautuksissa, jotka Dombey lausui hyvin mahtavasti ja juhlallisesti, hän oli paljastanut sydämensä salaiset ajatukset. Hänen rinnassaan oli nyt selvimpänä tunteena selittämätön epäluulo, että joku astuisi hänen ja pikku pojan väliin, ja se ylpeä pelko, että joku ehkä saisi jakaa hänen kanssaan pojan kunnioituksen ja alttiuden, hiljattain herännyt paha aavistus siitä, että hänen valtansa taivuttaa ja nöyryyttää toisten ihmisten tahtoa ei ollut ehdottoman varma, ynnä mustasukkainen viha jokaista uutta estettä tai vastoinkäymistä kohtaan. Hänellä ei ollut koko ikänään ollut ainoatakaan ystävää. Hänen kova ja umpimielinen luonteensa ei ollut hakenut eikä löytänyt ketään. Ja nyt, kun tämä luonne keskitti tarmokkaasti kaiken voimansa isänrakkauden ja isällisen kunnianhimon toteuttamiseen, näytti siltä kuin sen jäinen virta, sensijaan että olisi näissä oloissa päässyt virtaamaan kirkkaana ja vapaana, olisi sulanut vain silmänräpäykseksi ottaakseen uuden aineksen itseensä ja sitten hyytynyt sen keralla kivikovaksi möhkäleeksi.
Tultuaan merkityksettömyytensä vuoksi tällä lailla korotetuksi pikku Paulin kummiksi valittiin ja nimitettiin neiti Tox tästä hetkestä alkaen mainittuun toimeensa. Niinikään ilmaisi Dombey samalla toiveensa, että juhlamenot, jotka olivat jo lykkääntyneet näin pitkälle, pantaisiin toimeen enemmittä viivytyksittä. Hänen sisarensa, joka ei ollut toivonut laisinkaan näin erinomaista menestystä, lähti niin pian kuin suinkin ilmaisemaan asian parhaalle ystävättärelleen, ja Dombey jäi yksin kirjastohuoneeseensa.
Lastenkamarissa ei suinkaan ollut yksinäistä, sillä siellä viettivät rouva Chick ja neiti Tox rattoisan illan suureksi kiusaksi Susan Nipperille, joka käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta virnistelläkseen salassa. Hänen tunteensa olivat nyt niin kiihtyneet, että hänen välttämättä täytyi purkaa niitä tällä lailla, vaikka hänellä ei ollutkaan sitä lohdutusta, että olisi keltään saanut osakseen myötätuntoa. Samoin kuin entiseen aikaan harhailevat ritarit kevensivät mieltään leikkelemällä rakastettunsa nimeä erämaihin, korpiin ja muihin autioihin paikkoihin, missä todennäköisesti ei kukaan koskaan niitä lukisi, samoin Susan Nipperkin nyrpisti pystynenäänsä laatikonarkuissa ja vaatekomeroissa, loi halveksivia silmäyksiä kaappeihin, pilkallisia katseita saviruukkuihin ja suhautti haukkumasanoja käytävään.
Mutta onnellisen tietämättöminä tämän nuoren naisen tunteista molemmat tungettelijat katselivat tyytyväisinä kaikkia eri vaiheita pikku Paulin riisumisessa, voimisteluharjoituksissa, aterioimisessa ja nukkumaan menemisessä. Sitten he istuutuivat teetä juomaan tulen ääreen. Molemmat lapset nukkuivat Pollyn hyväsydämisten ponnistusten vaikutuksesta samassa huoneessa, ja vasta kun naiset olivat asettuneet teepöydän ääreen ja sattuivat katsahtamaan pikku vuoteisiin, johtuivat he ajattelemaan Florencea.
"Kuinka sikeästi hän nukkuu!" sanoi neiti Tox.
"No, hänhän liikkuu aika paljon päivän mittaan", vastasi rouva Chick, "sillä hän leikkii niin paljon pikku Paulin kanssa".
"Hän on omituinen lapsi", huomautti neiti Tox.
"Ilmetty äitinsä, rakas ystävä", sanoi rouva Chick hiljaisella äänellä.