"Mitä te suotta puhutte käskyistä?"
"Hyväinen aika, rouva Richards, väliaikaiset komentavat täällä aina vakinaisia, ettekö sitä tietänyt, rouva Richards, missä ihmeessä sitten olette syntynyt? Mutta missä lienettekin syntynyt rouva Richards", jatkoi äkäpussi pudistaen kiivaasti päätään, "ja milloin tahansa ja millä lailla tahansa (minkä te itse parhaiten tiedätte), niin suvaitkaa kuitenkin pitää mielessänne, että on toinen asia jaella käskyjä ja ihan toinen ottaa niitä vastaan. Joku voi käskeä toista ihmistä syöksymään sillalta pää edellä neljänkymmenenviiden jalan syvyyteen, rouva Richards, mutta käsketty onkin ehkä ihan toista mieltä."
"Kas niin", sanoi Polly, "te suututte, koska olette kelpo tyttö ja pidätte neiti Florencesta, ja sitten te hyökkäätte minun kimppuuni, koska teillä ei ole ketään toista".
"Muutamien ihmisten on hyvin helppo malttaa mielensä ja puhella ystävällisesti, rouva Richards", vastasi Susan vähän lauhtuneena, "kun heidän lastaan kohdellaan kuin prinssiä ja taputellaan ja silitellään, kunnes se toivoo ystävänsä kauas pois, mutta kun ruvetaan ahdistamaan suloista, pientä, viatonta olentoa, jolle tai josta ei koskaan saisi virkkaa pahaa sanaa, on asia ihan toinen. Mutta laupias taivas, Floy-neiti, tottelematon, jumalaton lapsi, jollette sulje silmiänne tällä hetkellä, kutsun sisään mörköjä, jotka asuvat ullakolla, ja ne syövät teidät elävältä!"
Samalla neiti Nipper päästi kuuluville hirveän karjunnan, jonka piti lähteä härän sukuisesta tunnontarkasta peikosta, kun se kärsimättömänä toivoi pääsevänsä suorittamaan asemansa vaatiman julman velvollisuuden. Kun hän vielä oli rauhoittanut pikku holhokkiaan peittämällä hänen päänsä vuodevaatteilla ja lyömällä pielusta vihaisesti kolme neljä kertaa, pani hän käsivartensa ristiin, puristi huulensa yhteen ja istui lopun iltaa tuleen tuijottaen.
Vaikka pikku Paul oli lastenkamarikielellä puhuen "hyvin tarkka poika ikäisekseen", kiinnitti hän kaikkeen tähän yhtä vähän huomiota kuin ylihuomiseksi määrättyjen ristiäistensä valmisteluihin, jotka kuitenkin vaikuttivat paljon sekä hänen omaan että hänen sisarensa ja molempien lastenhoitajien vaateparteen. Määräpäivän aamunakaan hän ei osoittanut ymmärtävänsä sen tärkeyttä, vaan oli päinvastoin tavattoman unelias ja hyvin taipuvainen suuttumaan hoitajiinsa heidän pukiessaan häntä liikkeellelähtöä varten.
Sattui olemaan lyijynharmaa syyspäivä ja pureva itätuuli — sellainen päivä, joka oli sopusoinnussa juhlan kanssa. Dombey edusti sinänsä kastetoimituksen tuulta, varjoa ja syksyä. Hän seisoi kirjastohuoneessaan ottamassa vastaan juhlavieraita niin kovana ja kylmänä kuin sen päivän ilmakin oli, ja kun hän katsahti ulos lasikuistin kautta pikku puutarhassa kasvaviin puihin, putoili niiden ruskeita ja keltaisia lehtiä lepoon maahan kuin hänen katseensa olisi ne surmannut.
Uh! Huoneet olivat synkät ja kylmät ja näyttivät surupukuisilta samoin kuin talon asukkaatkin. Kokonsa mukaan järjestetyt ja sotilaiden lailla suoraan riviin asetetut kirjat olivat kylmissä, kovissa ja kiiltävissä asuissaan sennäköisiä kuin niillä olisi ollut vain yksi tunne — vilun väristys. Lasilevyllä ja lukitulla ovella varustettu kirjakaappi torjui kaiken ystävällisyyden. Sen päällä vartioi pronssinen herra Pitt, jossa ei huomannut jälkeäkään hänen ylimaallisesta alkuperästään, luoksepääsemätöntä aarretta kuin lumottu maurilainen. Kaapin kummassakin nurkassa saamasi pölyinen vanhasta hautakammiosta kaivettu uuma häviötä ja kuolemaa kuin kahdesta saarnatuolista, ja uunin peili, joka heijasti Dombeyn ja hänen muotokuvansa samalla kertaa, näytti vaipuneen surumielisiin mietiskelyihin.
Jäykkä ja tukeva uuninristikko tuntui olevan Dombeylle lähempää sukua kuin mikään muu sellaisena kuin hän nyt esiintyi takki tiukasti napitettuna, valkea kaulahuivi kaulassa, raskaat kultaiset kellonperät riippumassa, narisevat kengät jalassa. Mutta näin oli laita oikeastaan vain siihen asti, kun hänen lailliset sukulaisensa herra ja rouva Chick ilmestyivät.
"Rakas Paul", kuiskasi rouva Chick syleillen häntä, "tämä on alkuna moniin iloisiin päiviin, toivoakseni!"