"Kiitos, Louisa", virkkoi Dombey jurosti. "Kuinka jaksat, John?"
"No, kuinka sinä itse jaksat?" vastasi Chick.
Hän ojensi kätensä Dombeylle sennäköisenä kuin olisi pelännyt saavansa sähköiskun. Dombey tarttui siihen ikäänkuin se olisi ollut kala tai meriruoho tai jokin muu sellainen tahmea esine ja päästi sen paikalla irti ylhäisen kohteliaasti.'
"Ehkä sinä, Louisa", huomautti Dombey kääntäen vähän päätään kaulaliinan sisässä kuin jossakin putkessa, "olisit halunnut tulta uuniin?"
"Ei, rakas Paul, ei minun ole vilu", vastasi rouva Chick, joka töin tuskin sai estetyksi hampaansa kalisemasta.
"Kuules, John", sanoi Dombey, "eikö sinusta tunnu kylmältä?"
John oli jo pistänyt molemmat kätensä syvälle taskuihin ja oli juuri aloittamaisillaan saman sopimattoman laulun, joka aikaisemmin oli niin suututtanut rouva Chickiä. Hän vakuutti voivansa oikein hyvin ja lisäsi hiljaisella äänellä: "Tralla lallalaa", mutta silloin hänet kohtalon sallimuksesta keskeytti Towlinson, joka ilmoitti:
"Neiti Tox!"
Ja sisään astui miesten lumoojatar nenä sinisenä ja kasvot sanomattoman viluisen näköisinä, mikä johtui siitä, että hän oli juhlapäivän kunniaksi puettu hyvin ohuesti monenlaisiin liehuviin hetaleihin.
"Hyvää päivää, kuinka voitte, neiti Tox?" kysyi Dombey.