Liehuvien harsojensa ympäröimä neiti Tox lysähti alas kuin kiikari, joka työnnetään kokoon. Hän niiasi syvään vastaukseksi siihen, että Dombey lähestyi häntä askeleen tai pari.
"En voi milloinkaan unohtaa tätä tapausta, herra Dombey", virkkoi neiti Tox lempeällä äänellä. "Se olisi mahdotonta. Rakas Louisa, tuskin voin uskoa omia aistejani."
Jos neiti Tox saattoi uskoa yhtä aistiaan, oli nyt hyvin kylmä päivä. Se oli ihan selvää. Hän käytti hyväkseen ensimmäistä mahdollista tilaisuutta edistääkseen verenkiertoa nenänpäässään hieromalla sitä salaa nenäliinallaan, jottei se suudellessa tuntuisi alhaisen lämpötilansa vuoksi vastenmieliseltä kastettavasta.
Pian ilmestyi pienokainen kaikessa komeudessaan Richardsin sylissä, ja jälkijoukkona oli Florence reippaan nuoren konstaapelinsa Susan Nipperin valvonnan alaisena. Vaikka lastenhuoneen koko seurue oli tällä hetkellä puettu kevyempään surupukuun kuin aikaisemmin, ei orvoksi joutuneitten lasten ulkomuoto suinkaan ollut omiaan tekemään päivää iloisemmaksi. Pienokainen — ehkä neiti Toxin nenän vaikutuksesta — alkoi itkeä. Se esti herra Chickin kömpelösti täyttämästä erästä aikomustaan, nimittäin rupeamasta puuhailemaan Florencen kanssa. Sillä tämä herra, joka oli verrattain välinpitämätön täydellisen Dombeyn suuremmista oikeuksista (mikä ehkä johtui siitä, että hänellä oli kunnia olla yhdistetty oikeaan Dombeyhin ja että hän sen vuoksi oli tottunut tähän oivallisuuteen), tosiaankin piti tytöstä eikä salannut tätä tunnettaan, vaan aikoi nytkin ruveta sitä näyttämään omalla tavallaan, kun Paul alkoi itkeä, ja Chickin puoliso keskeytti hänet äkkiä.
"Kas niin, Florence, kultaseni", sanoi täti reippaasti, "mitä sinä puuhailet, lapseni? Näytä nyt itsesi pikku veljellesi. Herätä hänen huomionsa, kultaseni!"
Ilmakehä tuntui käyvän kylmemmäksi Dombeyn katsellessa jäätävästi pikku tytärtään, joka taputtaen käsiään ja seisoen varpaillaan pikku pojan ja perijän valtaistuimen edessä houkutteli hänet kurottautumaan alas korkealta paikaltaan ja katsomaan häneen. Ehkä auttoi tähän lopputulokseen myöskin jokin Richardsin rehellinen temppu, mutta joka tapauksessa katsahti pienokainen alas ja pysyi hiljaa. Kun sisko kätkeytyi hoitajansa taakse, seurasi poju häntä silmillään, ja kun tyttö kurkisti sieltä iloisesti huudahtaen, hypähti Paul, jokelsi iloisesti ja nauroi ääneensä tytön juostessa häntä kohti ja hyväili hänen kiharoitaan hennoilla kätösillään, samalla kun sisko oli ihan tukehduttaa hänet suuteloillaan.
Oliko Dombey hyvillään sen nähdessään? Ei ainoakaan värähdys hänen kasvoissaan ilmaissut iloa, mutta kaikenlaiset ulkonaiset tunteenpurkaukset olivatkin hänessä tavattomia. Jos auringonsäde hiipi huoneeseen valaisemaan lapsia heidän leikkiessään, ei se koskaan ulottunut hänen kasvoihinsa. Hän katseli niin jäykästi ja kylmästi, että lämmin loiste katosi pikku Florencenkin nauravista silmistä, kun ne lopulta sattuivat osumaan isän silmiin.
Nyt oli todella synkkä, harmaa syyspäivä, ja sinä lyhyenä äänettömyyden hetkenä, joka seurasi, putoili lehtiä apeina maahan.
"Jaha, John", virkkoi Dombey katsahtaen kelloonsa ja ottaen hattunsa ja hansikkaansa, "oleppa hyvä ja tarjoa käsivartesi sisarelleni. Minä talutan tänään neiti Toxia. Menkää te, Richards, edellä Paul-herran kanssa. Olkaa hyvin varovainen."
Dombeyn vaunuissa istuivat Dombey ja Poika, neiti Tox, rouva Chick, Richards ja Florence. Niiden jäljessä tulivat pienemmät ajoneuvot, joissa olivat Susan Nipper ja niiden omistaja Chick. Susan katseli hievahtamatta ulos ikkunasta välttääkseen sitä hämminkiä, jota hänelle tuotti Chickin leveiden kasvojen näkeminen, ja ajatteli joka kerta, kun kuuli ratinaa, että Chick kääri paperiin hänelle tarkoitettua rahalahjaa.