Siellä he saivat odottaa kotvasen, kunnes hääseurue oli merkinnyt nimensä luetteloihin. Sillä välin hiippaili läähättävä pieni penkkirivien avaaja — osittain kivuloisuutensa vuoksi, osittain muistuttaakseen olemassaolostaan vastavihitylle parille — ympäri rakennusta köhien kuin merisika.
Pian sitten ilmestyi lukkarikin (ainoa iloisen näköinen olento koko kirkossa, vaikka hän oli hautausurakoitsija) tuoden maljan lämmintä vettä ja kaataessaan sen kastemaljaan puhui jotakin kylmän karkoittamisesta, mitä eivät sillä kertaa olisi voineet suorittaa miljoonat astialliset kiehuvan kuumaa vettä. Sitten ilmestyi pastori, miellyttävä, lempeä nuori mies, joka ilmeisesti pelkäsi pienokaista. Hän teki saman vaikutuksen kuin päähenkilö jossakin kummitustarinassa, "kokonaan valkeaan verhottu olento", jonka nähdessään Paul päästi ihan vihlovia huutoja eikä lakannut, ennenkuin hänet kannettiin ulos kasvot tummansinisinä.
Senkin jälkeen kun tämä oli tapahtunut kaikkien suureksi virkistykseksi, kuului hänen äänensä juhlatoimituksen koko loppuajan pylväistössä, milloin heikompana, milloin voimakkaampana, milloin tyynnytettynä, milloin taas vastustamattomasti kiihtyneenä häntä kohdanneen vääryyden vuoksi. Se kiinnitti molempien naisten huomion niin kokonaan, että rouva Chick syöksyi tuon tuostakin kirkon keskikäytävälle lähettääkseen viestejä penkkirivien avaajalle ja neiti Tox piti rukouskirjaansa auki "Ruutisalaliiton" kohdalta ja välillä luki jonkin siihen liittyvistä kiitosvirsistä.
Koko toimituksen ajan Dombey pysyi tunteettoman tyynenä ja ehkä vielä lisäsi kylmyyttä, koska nuoren papin henki höyrysi hänen lukiessaan. Vain yhden kerran isän kasvoneleet vähän värähtivät, nimittäin silloin, kun pappi lukiessaan hyvin yksinkertaisesti ja vilpittömästi loppukehoituksen, joka koski kummien tulevaa velvollisuutta lapsen kuulustelijoina, sattui katsomaan Chickiin. Silloin olisi voinut nähdä Dombeyn ilmaisevan mahtipontisella katseella, että hän itse ottaisi sen asian huolekseen.
Dombeylle olisi ollut hyödyksi ajatella vähän vähemmän omaa arvokkuuttaan ja vähän enemmän niiden juhlamenojen korkeaa alkuperää ja tarkoitusta, joihin hän otti osaa niin muodollisesti ja jäykästi. Hänen omahyväisyytensä oli suuressa ristiriidassa niiden historian kanssa.
Kun ne olivat päättyneet, tarjosi hän taas käsivartensa neiti Toxille ja talutti hänet sakaristoon, jossa hän ilmoitti pastorille, että olisi pyytänyt tätä kunnioittamaan hänen kotiaan tulemalla päivälliselle hänen luokseen, mutta että se ei käynyt päinsä hänen perhesurunsa vuoksi. Kun nimet oli kirjoitettu ja palkkio maksettu, unohtamatta penkkirivien avaajaa (jonka yskä oli taas kovin paha), lukkaria tai suntiota (joka oli sattumalta ulkoportailla katselemassa hartaasti ilmaa), lähtivät he taas ajamaan kotiin yhtä synkkinä kuin olivat saapuneet kirkkoon.
Kotona näytti herra Pittin kuva katselevan nenä pystyssä kylmää välipalaa, joka oli katettu lasien ja hopeiden kylmään loistoon ja muistutti pikemmin juhlavuoteella makaavan vainajan ateriaa kuin hyvän seuran virkistystä. Neiti Tox lahjoitti kummipojalleen pikarin ja Chick laatikossa veitsen, haarukan ja lusikan. Dombey lahjoitti neiti Toxille rannerenkaan, josta saaja heltyi ylenmäärin.
"John", virkkoi Dombey, "ole niin hyvä ja istu pöydän alapäähän. Mitä sinulla on siellä, John?"
"Minulla on kylmä vasikanpihvi", vastasi John hieroen kohmettuneita käsiään yhteen. "Entä sinulla?"
"Tämä on luullakseni jotakin kylmää vasikanpäästä valmistettua", vastasi Dombey. "Tuossa on kylmää lintua — silavaa — piirakoita — salaattia — hummeria. Neiti Tox kai kunnioittaa minua juomalla kanssani vähän viiniä? Samppanjaa neiti Toxille."