"Minä", jatkoi Dombey, "en suinkaan kuulu tasa-arvoisuuden ja yleisen kansansivistyksen puoltajiin. Mutta alempia luokkia pitää välttämättä opettaa käsittämään asemansa ja käyttäytymään sopivasti. Sikäli minä suosin kouluja. Koska minulla on oikeus ehdottaa yksi oppilas otettavaksi erääseen vanhaan laitokseen, jota kunnioitettavan ammattikunnan mukaan sanotaan 'armeliaiksi hiojiksi' ja jossa oppilaille ei anneta ainoastaan hyödyllistä opetusta, vaan myöskin puku ja numeromerkki, olen minä, asetuttuani ensin rouva Chickin välityksellä yhteyteen perheenne kanssa, antanut teidän vanhimmalle pojallenne tuon vapaapaikan, ja nyt olen kuullut, että hän on tänään saanut koulupukunsa. Hänen poikansa numero", jatkoi Dombey kääntyen sisarensa puoleen ja puhuen lapsesta kuin tämä olisi ollut vuokra-ajuri, "on luullakseni sataneljäkymmentäseitsemän. Louisa, sinähän sen tiedät."
"Sataneljäkymmentäseitsemän", vahvisti rouva Chick. "Pukuna, Richards, on villakankaasta tehty sievä lämmin pitkäliepeinen takki, ja lakki, jonka reunat on käännetty ylös keltaisella nauhalla, punaiset villasukat ja hyvin vahvat nahkaiset polvihousut. Kuka tahansa saattaisi kiitollisin mielin käydä puettuna sellaisiin vaatteisiin!" huudahti hän haltioissaan.
"Kuulkaapas vain, Richards!" virkkoi neiti Tox. "Tepä voitte tosiaankin olla onnellinen! Armeliaat hiojat!"
"Olen tosiaankin hyvin kiitollinen, arvoisa herra", sanoi Richards epävarmalla äänellä, "ja pidän hyvin kauniina tekona, että olette muistanut minun pienokaisiani". Mutta samalla ilmestyi hänen silmiensä eteen kuva hänen esikoisestaan, joka oli puettu "armeliaaksi hiojaksi", jalat rouva Chickin kuvailemien käytännöllisten housujen verhoamina, ja se sai kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä.
"Minua ilahduttaa huomata teidät noin tunteelliseksi, Richards", sanoi neiti Tox.
"Se saa tosiaankin toivomaan", sanoi rouva Chick, joka ylpeili ihmissydäntä kohtaan tuntemastaan luottamuksesta, "että maailmassa vielä on jokin heikko kipinä kiitollisuutta ja aitoa tunnetta".
Richards vastasi näihin kohteliaisuuksiin niiaamalla ja kuiskaamalla kiitoksensa, mutta huomatessaan mahdottomaksi toipua siitä mielenjännityksestä, jonka hänessä oli herättänyt mielikuva niin aikaisin housuihin puetusta esikoisesta, hän vähitellen lähestyi ovea ja oli sydämestään iloinen päästessään sen ulkopuolelle.
Nämä merkit osittaisesta sulamisesta, jotka olivat ilmestyneet hänen kerallaan, katosivat myöskin hänen poistuessaan, ja pakkanen oli taas yhtä ankara kuin ennen konsanaan. Pöydän alapäässä hyräili Chick pari kertaa säveltä, mutta kummallakin kerralla se oli katkelma Saulin surumarssista. Seurue näytti kohmettuvan yhä kylmemmäksi ja jäykemmäksi niinkuin se ateriakin, jonka ympärillä he istuivat. Vihdoin rouva Chick katsahti neiti Toxiin ja neiti Tox vastasi hänen katseeseensa, jolloin molemmat nousivat ja sanoivat, että oli tosiaankin jo' aika lähteä. Kun Dombey kuunteli tätä ilmoitusta täysin tyynesti, lausuivat he hänelle jäähyväiset ja lähtivät pian Chickin saattamina, joka heti, kun he olivat kääntäneet selkänsä talolle ja jättäneet isännän tavalliseen juhlalliseen yksinäisyyteensä, pisti kädet housuntaskuihin, nojautui taaksepäin vaunuissa ja vihelsi alusta loppuun mielisäveleensä "liirum laarum rallalaa". Samalla kuvastui hänen kasvoillaan niin synkkä ja kauhea uhma, että rouva Chick ei uskaltanut panna vastalausettaan tai millään lailla ahdistaa häntä.
Vaikka Richardsilla oli pikku Paul sylissään, ei hän voinut unohtaa esikoistaan. Hän tunsi olevansa kiittämätön, mutta päivän yleisvaikutus painoi leimansa myöskin "armeliaihin hiojiin", ja tuskin hän osasi pitää tinalevyä, jossa oli numero sataneljäkymmentäseitsemän, muuna kuin osana päivän muodollisuudesta ja jäykkyydestä. Hän puhui lastenkamarissa myöskin pojan "sääriparoista", ja taas alkoi häntä vaivata mielikuva koulupukuisesta esikoisesta.
"En tiedä, mitä antaisin", virkkoi Polly, "jos saisin vielä kerran nähdä pienen poikaparkani, ennenkuin hän tottuu uusiin vaatteisiinsa".