"Susan on ihan lähellä", vastasi kiltti rouva Brown, "eivätkä toisetkaan ole kaukana."
"Onko joku vahingoittunut?"
"Ei rahtustakaan."
Lapsi vuodatti ilon kyyneleitä kuullessaan tämän ja seurasi eukkoa vastustelematta, vaikka ei voinutkaan olla välillä luomatta salavihkaa katsetta seuralaisensa kasvoihin — etenkin hänen levottomaan suuhunsa — ja ihmettelemättä itsekseen, olisiko paha rouva Brown, jos sellainen olisi olemassa, vähääkään tämän kiltin näköinen.
He eivät olleet kävelleet kauas, mutta kuitenkin jo useiden hyvin hankalien paikkojen kuten tiili- ja sorakenttien poikki, kun eukko kääntyi ilkeälle syrjäkujalle, jossa liejua oli syvinä mustina urina keskellä tietä. Hän pysähtyi kurjan pikku hökkelin eteen, joka oli suljettu niin hyvin kuin oli mahdollista sulkea tuollainen talo, jonka seinät olivat täynnä halkeamia ja rakoja. Avattuaan oven myssystään ottamallaan avaimella hän työnsi lapsen edellään pimeään huoneeseen, jonka lattialla oli suuri kasa erivärisiä vaateriekaleita, mutta mitään huonekaluja ei ollut, ja seinät ja katto olivat ihan mustat.
Lapsi kauhistui niin, että kerrassaan mykistyi ja näytti olevan pyörtymäisillään.
"Älä nyt ole tyhmä", virkkoi kiltti rouva Brown ja ravisti lasta saadakseen sen taas täysin tuntoihinsa. "En minä tee sinulle pahaa. Istu tuolle vaatekasalle."
Florence totteli häntä, ojentaen ristissä olevat kätensä kuin rukoillen eukkoa kohti.
"En minä pidä sinua tuntia kauemmin", jatkoi rouva Brown. "Ymmärrätkö, mitä sanon?"
Lapsi sai suurella vaivalla kuuluviin sanan: "Ymmärrän."