Väsyneenä, ohikulkevien tyrkkimänä, melun ja tungoksen huumaamana, levottomana veljestään ja hoitajattarista, kauhuissaan kokemuksistaan ja peläten herättävänsä suuttumusta isässään muuttuneen ulkomuotonsa vuoksi — ihan ymmällään ja peloissaan kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut, mitä paraikaa tapahtui ja mitä vielä tapahtuisi, Florence kiiruhti vaivaloista tietään pitkin kyynelsilmin eikä voinut olla kerran pari pysähtymättä huojentaakseen tulvillaan olevaa sydäntään katkerasti itkemällä. Mutta hänen pukunsa vuoksi harvat huomasivat häntä silloin, tai jos huomasivat, luulivat he, että hänet oli opetettu itkemään, jotta voisi herättää sääliä, ja menivät ohi. Florence koetti myös koota kaiken luonteenlujuuden ja itseluottamuksen, jonka hänen surulliset kokemuksensa olivat ennenaikaisesti kehittäneet ja kypsyttäneet, ja niin hän piti hellittämättä mielessään päämäärää, johon hänen oli pyrittävä.
Kaksi tuntia senjälkeen, kun hän oli lähtenyt tälle oudolle retkelleen, hän pääsi erään kapean kadun rattaitten ja vaunujen tärinästä ja räminästä joen rannalla sijaitsevalle lastaussillalle tai maihinnousupaikalle, missä oli hajallaan suuret joukot arkkuja, laatikoita ja lippaita, suuri puuvaaka ja pieni pyörillä liikkuva puinen talo. Tämän ulkopuolella seisoi tukeva mies katsellen läheisiä mastoja ja veneitä ja vihellellen kynä korvallisella ja kädet housuntaskuissa kuin hänen päivätyönsä olisi ollut melkein lopussa.
"No mitä nyt!" sanoi mies, joka sattui kääntymään. "Ei meillä ole mitään sinulle, tyttönen. Lähde pois!"
"Suokaa anteeksi, onko tämä City?" kysyi Dombeyn tytär vavisten.
"On, kyllä tämä on City. Tiedät kai sinä sen hyvinkin. Lähde pois! Ei meillä ole mitään sinulle."
"Kiitos, en minä tahdokaan mitään", kuului arka vastaus.
"Tahtoisin vain tietää, missä päin on Dombey ja Poika."
Mies, joka oli huolettomasti lähestynyt häntä, näytti hämmästyvän tästä vastauksesta ja katsoen tarkkaavasti hänen kasvoihinsa sanoi:
"Mutta mitä asiaa sinulla voi olla Dombey ja Pojalle?",
"Tahtoisin päästä sinne, hyvä herra."