"Suokaa anteeksi. En tiedä, mitä olen tehnyt", läähätti Florence. "En voinut sille mitään."
"Et voinut sille mitään!" huudahti rouva Brown. "Luuletko sinä, että minä voisin sille jotakin? Voi, herra!" jatkoi eukko pöyhien lapsen hiuksia ahnaasti, "kuka tahansa muu olisi leikannut ne ensimmäiseksi".
Florence tunsi niin suurta huojennusta älytessään rouva Brownin himoitsevan vain hänen tukkaansa eikä päätään, ettei rimpuillut vastaan eikä rukoillut, vaan ainoastaan loi lempeät silmänsä hyvän olennon kasvoihin.
"Jollei minulla olisi kerran ollut omaa tytärtä — hän on nyt kaukana meren takana — joka oli ylpeä tukastaan", virkkoi rouva Brown, "ottaisin sinulta joka suortuvan. Hän on nyt kaukana, kaukana. Ohhoi! Ohhoi!"
Rouva Brownin valitushuuto ei ollut sointuisa, mutta kun hän samalla epätoivoisesti ojensi laihat kätensä ylös, ilmeni siinä kiihkeä suru, joka tunkeutui Florencen sydämen läpi ja herätti hänessä entistäkin voimakkaampaa pelkoa. Mutta sillä oli ehkä oma osuutensa siihen, että hänen kiharansa säilyivät, sillä kun rouva Brown oli kierrellyt hetkisen hänen ympärillään kuin jonkinlainen outo perhonen, käski hän lapsen kätkeä hiuksensa myssyn alle, päästämättä pienintäkään suortuvaa niistä näkyviin hänen kiusauksekseen! Kun rouva Brown oli saanut tämän voiton itsestään, istuutui hän taas luukasalle ja rupesi polttamaan hyvin lyhyttä mustaa piippua, mutisten ja maiskutellen kaiken aikaa kuin olisi pureskellut piipunvartta.
Kun hän oli polttanut piipullisen loppuun, antoi hän lapsen kannettavaksi kaniininnahan, että hän näyttäisi enemmän hänen vakinaiselta seuralaiseltaan, ja sanoi hänelle nyt aikovansa opastaa hänet isolle kadulle, josta hän voisi kysellä tietä kotiin. Mutta hän varoitti Florencea, uhaten häntä pikaisella ja kauhealla kostolla, jollei hän tottelisi, puhuttelemasta matkalla vieraita tai menemästä suoraan kotiin (joka ehkä oli liian lähellä rouva Brownin turvallisuuden kannalta). Sensijaan tytön piti pyrkiä Cityyn isänsä konttoriin ja odottaa siinä kadunnurkassa, jonne hänet jätettäisiin, kunnes kello löisi kolme. Nämä ohjeet rouva Brown teroitti hänen mieleensä vakuuttaen vielä, että hänellä oli kaikkialla käytettävänään vaikutusvaltaisia silmiä ja korvia, jotka havaitsivat kaikki tytön puuhat. Florence lupasi uskollisesti ja varmasti noudattaa näitä määräyksiä.
Vihdoin rouva Brown lähti liikkeelle ohjaten muuttunutta ja repaleista pikku toveriaan sokkeloisten kapeiden katujen, kujien ja käytävien läpi, kunnes he vihdoin saapuivat tallipihalle, jonka perällä oli portti, ja sen takaa kuului suuren kulkuväylän hälinää. Osoittaen tätä porttia ja neuvoen Florencelle, että kun kello löisi kolme, hänen olisi lähdettävä vasemmalle, rouva Brown vielä kerran vaistomaisesti ja tahtomattaan koetteli tytön tukkaa ja sanoi hänelle, että nythän hän tietäisi, kuinka oli meneteltävä, ja kehoitti tarkoin muistamaan, että häntä pidettiin silmällä.
Kevyemmällä mielellä, mutta yhä vielä kovin peloissaan Florence tunsi suurta huojennusta ja kiiruhti määrättyyn nurkkaan. Sinne ehdittyään hän katsahti taakseen ja näki kiltin rouva Brownin kurkistelevan matalasta puuportista, jonka likellä hän oli antanut eromääräykset. Niinikään hän näki kiltin rouva Brownin heristelevän nyrkkiään. Mutta niin usein kuin hän sitten jälleen katsahtikin taakseen — vähintäinkin kerran minuutissa, sillä niin kovasti vaivasi häntä muisto tuosta eukosta — ei hän voinut nähdä häntä enää.
Florence jäi katselemaan kadun hälinää, joka saattoi hänet yhä enemmän ymmälle. Samalla tuntui siltä kuin kellot olisivat päättäneet olla koskaan enää lyömättä kolmea. Vihdoin kuului kuitenkin lyöntejä kirkontorneista, joista yksi oli niin lähellä, ettei hän voinut erehtyä. Kun hän oli monta kertaa vilkaissut taakseen ja astellut edestakaisin pientä välimatkaa, etteivät rouva Brownin kaikkivaltiaat vakoojat suuttuisi, kiiruhti hän sitten pois niin nopeasti kuin jaksoi ja piteli yhä kaniininnahkaa lujasti kädessään.
Isänsä liikehuoneistosta hän ei tiennyt muuta kuin että se kuului Dombey ja Pojalle ja että se oli hyvin mahtava liike Cityssä. Siksi hän ei osannut kysellä muuta kuin missä Dombey ja Poika oli Cityssä, ja kun hän useimmiten tiedusti vain lapsilta, uskaltamatta vaivata aikuisia, sai hän kerrassaan vähän selville. Mutta jonkin ajan päästä alettuaan kysellä vain Cityä, jättäen pois toisen puolen kysymyksestään, hän lähestyi tosiaankin vähitellen sen suuren alueen keskusta, jota peloittava ylipormestari hallitsee.