Seuraten Clarkin viittausta poika lähestyi Florencea ihmetellen, niinkuin luonnollista olikin, mitä tyttö häneen kuului. Mutta Florence, joka oli kuunnellut keskustelua ja paitsi sitä, että huojennuksekseen käsitti äkkiä olevansa matkansa päämäärässä, rauhoittui sanomattomasti nähdessään pojan vilkkaat nuoret kasvot ja ystävällisen käytöksen, juoksi innoissaan hänen luokseen, samalla pudottaen toisen linttakenkänsä, ja tarttui molemmin käsin pojan käteen.
"Minä olen eksynyt, hyvä herra!" huusi hän.
"Eksynyt?"
"Niin, minä eksyin tänä aamuna kaukana täältä — ja minulta on sitten otettu vaatteeni — enkä ole nyt puettu omiini — ja minun nimeni on Florence Dombey, pikku veljeni ainoa sisar — ja voi, voi, ottakaa minut mukaanne, hyvä herra!" nyyhkytti Florence päästäen niin kauan hillitsemänsä lapsekkaat tunteensa valloilleen ja purskahti itkemään. Samassa hänen kehno myssynsä putosi maahan, ja hänen tukkansa tulvahti alas hänen kasvoilleen, saattaen sanattoman ihastuksen ja säälin valtaan nuoren Walterin, laivakojekauppias Solomon Gillsin sisarenpojan.
Clark seisoi hämmästyneenä ja ajatteli itsekseen, ettei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista kohtausta tällä lastauspaikalla. Walter otti kengän maasta ja pani sen Florencen pikku jalkaan samoin kuin sadun prinssi auttoi Tuhkimoa. Hän ripusti kaniininnahan vasemmalle käsivarrelleen, ojensi oikean Florencelle ja oli mielestään kuin Englannin Pyhä Yrjö, jonka edessä makaa tapettu lohikäärme.
"Älkää itkekö, neiti Dombey", virkkoi Walter ihastuneena. "Kuinka ihmeellistä, että satuin olemaan täällä! Nyt olette yhtä hyvässä turvassa kuin jos olisitte sotalaivan valikoidun miehistön suojelema. Älkää itkekö."
"En minä enää itke", sanoi Florence. "Itkin vain ilosta." — Ilosta! — ajatteli Walter, — ja minä olen sen aiheena! "Tulkaa nyt, neiti Dombey. Nyt on taas toinen kenkä irti. Ottakaa minun kenkäni, neiti Dombey."
"Ei, ei, ei", sanoi Florence, estäen häntä riipaisemasta kenkää jalastaan, "nämä sopivat paremmin. Ne kelpaavat kyllä."
"Minun kenkäni ovatkin liian isot", myönsi Walter katsahtaen jalkaansa. "Mitä oikein ajattelinkaan! Te ette mitenkään voisi kävellä minun kengissäni! Tulkaa nyt, neiti Dombey. Tahtoisinpa nähdä sen lurjuksen, joka uskaltaisi ahdistaa teitä!"
Sitten Walter hirveän tuiman näköisenä talutti Florencen pois ja näytti kovin onnelliselta. He kävelivät käsitysten pitkin katuja välittämättä vähääkään siitä hämmästyksestä, jota herättivät tai saattoivat herättää.