Alkoi olla pimeä ja sumuista ja myöskin sataa, mutta he eivät välittäneet siitä, sillä molemmat olivat kiintyneet Florencen äskeisiin seikkailuihin, joita tyttö kertoi hänen ikäiselleen ominaisen luottavaisesti, Walterin kuunnellessa kuin he olisivat vaeltaneet kaukana Thames-kadun liejusta ja loasta kahden kesken jonkin asumattoman troopillisen saaren leveiden lehtien ja korkeiden puiden varjossa — niinkuin Walter tosiaankin kuvitteli.
"Onko meidän vielä käveltävä kauan?" kysyi Florence vihdoin luoden silmänsä toverinsa kasvoihin.
"Odottakaapas hetkinen", sanoi Walter pysähtyen, "missä me nyt olemmekaan? Jaha, nyt tiedän. Mutta liike on nyt suljettu, neiti Dombey. Siellä ei ole ketään. Herra Dombey on mennyt kotiin jo kauan sitten. Meidän on kai myöskin mentävä kotiin. Tai malttakaapas! Mitähän, jos veisin teidät enoni kotiin, jossa asun — se on ihan lähellä täällä — ja ajaisin sitten teidän kotiinne kertomaan, että olette turvassa, ja toisin teille sieltä vähän vaatteita. Eiköhän se olisi parasta?"
"Kyllä kai", vastasi Florence. "Vai kuinka? Mitä te arvelette?"
Kun he seisoivat neuvotellen asiasta, meni ohi eräs mies, joka katsahti pikaisesti Walteriin kuin tuntien hänet, mutta sitten hyläten ensi olettamuksensa jatkoi matkaansa pysähtymättä.
"Tosiaankin, siinä kai on Carker", virkkoi Walter. "Meidän liikkeemme
Carker. Ei konttoripäällikkömme Carker, neiti Dombey, vaan toinen
Carker, nuorempi. Halloo, herra Carker!"
"Onko siinä Walter Gay?" kysyi toinen pysähtyen ja tullen takaisin. "En osannut sitä uskoa niin kummallisessa seurassa."
Kun hän seisoi lampun likellä kuunnellen hämmästyneenä Walterin pikaista selitystä, oli hän kahden käsi kädessä seisovan nuoren olennon merkillinen vastakohta. Hän ei ollut vanha, mutta kuitenkin valkotukkainen; hänen vartalonsa oli kumarassa tai näytti ikäänkuin taipuneen jonkin suuren surun painosta, ja hänen kuluneissa, surumielisissä kasvoissaan oli syviä ryppyjä. Hänen katseensa, hänen piirteittensä ilme, vieläpä hänen äänensäkin tuntuivat hillityiltä ja tukahdutetuilta kuin hänen henkensä olisi sammunut. Hän oli puettu siististi, vaikka hyvin yksinkertaisesti, mustiin, mutta hänen vaatteensa, vaikka ne olikin tehty vartalon mukaan, näyttivät kutistuvan kokoon hänen yllään ja tuntevan kuin nöyryytystä verhotessaan häntä ja yhtyvän siihen surumieliseen pyyntöön, joka ilmeni miehen koko olennossa kiireestä kantapäähän asti, nimittäin jäädä huomioon ottamatta ja yksin nöyryydessään.
Eikä kuitenkaan hänen mielenkiintonsa nuoruutta ja toivorikkautta kohtaan ollut sammunut hänen henkensä muiden kipinöiden keralla, sillä hän katseli pojan innokkaita kasvoja harvinaisen myötätuntoisesti, mutta hänen koko olennossaan ilmeni selittämätöntä huolta ja sääliä, mikä pakostakin tuli näkyviin hänen katseestaan, vaikka hän koetti sitä hillitä. Kun Walter lopuksi kysyi häneltä samaa kuin äsken Florencelta, katseli hän nuorukaista yhä saman näköisenä kuin olisi lukenut hänen kasvoistaan hänen kohtalonsa, joka oli surullisena vastakohtana niiden nykyiselle iloisuudelle.
"Mitä te neuvotte, herra Carker?" kysyi Walter hymyillen. "Tehän aina annatte minulle hyvän neuvon silloin, kun puhutte minulle. Tosin sitä ei tapahdu usein."