"Luulen, että teidän suunnitelmanne on paras", vastasi Carker katsahtaen Florencesta Walteriin ja taas Florenceen.
"Herra Carker", virkkoi Walter, jonka kasvot kirkastuivat jalomielisestä ajatuksesta. "Kuulkaahan, tämäpä on jotakin teille. Menkää herra Dombeyn luo viemään tämä hyvä sanoma. Se voisi hyödyttää teitä. Minä jään kotiin. Teidän pitää mennä."
"Minunko!" vastasi toinen.
"Niin. Miksi ei, herra Carker?" sanoi poika.
Carker vain pudisti hänen kättään vastaukseksi ja näytti melkein häpeävän ja pelkäävän. Sitten hän sanoi hyvää yötä ja neuvoen Walteria kiiruhtamaan lähti pois.
"Tulkaa, neiti Dombey", virkkoi Walter katsahtaen hänen jälkeensä samalla kun he lähtivät jatkamaan matkaansa, "nyt menemme enoni luo niin nopeasti kuin pääsemme. Oletteko koskaan kuullut herra Dombeyn puhuvan nuoremmasta herra Carkerista, neiti Florence?"
"En", vastasi lapsi lempeästi, "en kuule usein isän puhuvan", — Niin, tosiaankin, sitä suurempi häpeä hänelle, — ajatteli Walter. Vaiettuaan hetkisen, jonka kestäessä Walter oli katsellut rinnallaan tepastelevan kärsivällisen pikku olennon ystävällisiin kasvoihin, hän muutti tavallisessa poikamaisessa innossaan ja levottomuudessaan puheenaihetta, ja kun taas toinen onnettomista kengistä lipsahti sopivaan aikaan irti Florencen jalasta, ehdotti hän kantavansa Florencen enon luo. Vaikka Florence olikin väsynyt, torjui hän nauraen tämän ehdotuksen ja sanoi, että Walter voisi pudottaa hänet, ja koska he jo olivat lähellä puista merikadettia ja Walter yhä kertoi erilaisia tapauksia haaksirikoista ja muista liikuttavista onnettomuuksista, joissa nuoremmat pojat kuin hän olivat voitollisesti pelastaneet Florencea vanhempia tyttöjä, saapuivat he vilkkaasti keskustellen Gillsin myymälän eteen.
"Hohoi, Sol-eno!" huusi Walter syöksyen myymälään ja puhuen hengästyneenä hajanaisesti siitä hetkestä alkaen koko illan. "Ihmeellinen seikkailu! Herra Dombeyn tytär on eksynyt kadulla, ja häneltä on vanha noita-akka ryöstänyt vaatteet — ja minä olen löytänyt hänet — ja tuonut lepäämään meille — katsoppas!"
"Laupias taivas!" virkkoi ukko Sol horjahtaen mielikompassilaatikkoaan vasten. "Se on mahdotonta! Enpä —"
"Eikä kukaan muu", keskeytti Walter aavistaen, mitä ukko aikoi sanoa. "Eihän kukaan uskoisi sitä. Kas niin, autappas minua nostamaan pikku sohva tulen ääreen, Sol-eno — varo tauluja — anna hänelle jotakin syömistä, eno, ole niin hyvä — heitä nuo kengät kuivumaan. Florence-neiti — pankaa jalkanne uunin ristikolle — kuinka kosteat ne ovatkaan — tämäpä oli seikkailu, eikö ollutkin, eno? Voi taivas, kuinka kuuma minun on!"