Ajan tarkkaavien silmien valvoessa — ne siis jossakin määrin muistuttivat majurin silmiä — muuttuivat Paulin unet vähitellen toisenlaisiksi. Yhä enemmän valoa levisi niiden ylle, entistä selvemmät kuvat alkoivat niitä häiritä, yhä kasvava esineiden ja vaikutelmien parvi leijaili hänen leponsa ympärillä, ja niin hän siirtyi sylilapsen asteesta varsinaiseen lapsuusikään ja muuttui puhuvaksi, käveleväksi ja ihmetteleväksi Dombeyksi.
Richardsin erottamisen ja karkoituksen jälkeen uskottiin pikku lapsen hoito jonkinlaiselle toimikunnalle, samoin kuin joskus valtionvirka, kun ei löydetä ketään yksityistä Atlasta, joka saattaisi sälyttää sen hartioilleen. Tähän toimikuntaan luonnollisesti kuuluivat rouva Chick ja neiti Tox, jotka antautuivat velvollisuuksiensa suorittamiseen niin hämmästyttävän innokkaasti, että majuri Bagstock sai joka päivä uutta aihetta muistaa olevansa hyljätty, samalla kun herra Chick, joka oli vapautunut kotivalvonnasta, heittäytyi iloisen maailman elämään, söi päivällistä klubeissa ja kahviloissa, tuoksui tupakilta kolme eri kertaa, kävi yksin teatterissa ja lyhyesti sanoen katkaisi kaikki yhteiskunnalliset siteet ja rikkoi siveelliset velvollisuutensa, niinkuin rouva Chick kerran hänelle huomautti.
Mutta paljon lupaavista alkukuukausistaan huolimatta pikku Paul ei alkanut oikein kukoistaa, niin runsaasti kuin hän saikin hoitoa ja huolenpitoa. Hän oli ehkä jo alkujaankin heikko ja kuihtui ja riutui imettäjänsä menetettyään, näyttäen pitkän aikaa vain odottavan tilaisuutta liukua pois hoitajiensa käsistä ja lähteä etsimään, äitivainajaansa. Vieläpä sittenkin, kun tämä vaarallinen kohta hänen esteratsastuksessaan kypsyneempää ikää kohti oli sivuutettu, oli kulku hänelle yhä hankalaa, ja kaikki vastukset matkalla saattoivat hänet pahaan pulaan. Jokainen hammas oli kuin hengenvaarallinen aita, jokainen tuhkarokon näppylä kuin kivimuuri, ja jokainen hinkuyskä oli nujertaa hänet. Sitten vieri hänen ylitseen musertavalla voimalla kokonainen joukko pikku tauteja, jotka tulivat toinen toisensa kintereillä estääkseen häntä pääsemästä toipumisen alkuun.
Paulin ristiäispäivän kylmyys oli kai koskettanut johonkin hänen olemuksensa heikkoon kohtaan, joka ei päässyt voimistumaan hänen isänsä kylmässä varjossa; siitä päivästä alkaen hän ainakin oli onneton lapsi. Rouva Wickam sanoi usein, ettei hän ollut ikänään nähnyt niin säälittävää olentoa.
Rouva Wickam oli tarjoilijan vaimo — mikä näytti olevan samaa kuin jos hän olisi ollut jonkun toisen miehen leski. Hän oli hakenut tätä paikkaa Dombeyn palveluksessa ja saanutkin sen, koska ilmeisesti oli mahdotonta, että hänellä olisi ihailijoita tai ketään ihailtavaa. Hänet oli siis päivää paria Paulin äkillisen vieroittamisen jälkeen otettu hänen hoitajattarekseen. Rouva Wickam oli hiljainen vaaleaverinen nainen, jonka kulmakarvat olivat aina koholla ja pää painuksissa. Hän oli aina valmis säälimään itseään tai jotakin muuta tai joutumaan itse toisten säälittäväksi. Niinikään oli hänellä hämmästyttävä synnynnäinen kyky nähdä kaikki asiat äärimmäisen kurjassa ja surkeassa valossa ja soveltaa niihin kauheita tapauksia, ja se tuotti hänelle tavatonta lohdutusta.
Tuskin on välttämätöntä huomauttaa, että Dombey ei koskaan saanut pienintäkään aavistusta tästä ominaisuudesta. Olisi tosiaankin ollut ihmeellistä, jos niin olisi käynyt, sillä ei kukaan talonväestä, eivät edes rouva Chick tai neiti Tox, uskaltaneet vihjaista hänelle, että oli pienintäkään levottomuuden syytä Paulin takia. Dombey oli sitä mieltä, että lapsen täytyi välttämättä kestää määrätty joukko pienempiä tauteja ja että mitä pikemmin niin tapahtuisi, sitä parempi. Jos hän olisi voinut ostaa poikansa vapaaksi tai hankkia hänelle sijaisen niinkuin sellaiselle sotilaalle, jolle on sattunut onneton arpa, olisi hän mielihyvin sen tehnyt rahaa säästämättä. Mutta koska se ei käynyt päinsä, lausui hän vain silloin tällöin ylpeällä tavallaan ihmettelevänsä, mitä luonto oikein tarkoitti menettelyllään, ja rauhoitti mieltään sillä ajatuksella, että joka taudin keralla oli uusi tienviitta sivuutettu ja että matkan suuri päämäärä oli sitä lähempänä. Sillä se tunne, joka oli voimakkaimpana hänen mielessään ja Paulin varttuessa yhä lisääntyi, oli maltittomuus nähdä sen ajan koittavan, jolloin hänen unelmansa heidän yhteisestä tärkeydestään ja suuruudestaan toteutuisi voittoisasti.
Eräät filosofit väittävät, että itsekkyys on parhaimmankin rakkautemme pohjalla. Dombeyn pikku poika oli alusta asti isälleen niin tärkeä hänen oman tai (mikä oli samaa) Dombey ja Pojan suuruuden osana, että hänen isänrakkautensa jälkiä saattoi helposti seurata hyvinkin alhaisiin vaikuttimiin saakka, samoin kuin moni mainehikas rakennus on perustettu hyvin syvälle pohjalle. Mutta hän omisti pojalleen kaiken sen rakkauden, johon hänen luonteensa pystyi. Jos hänen jäisessä sydämessään oli mitään lämmintä paikkaa, kuului se hänen pojalleen. Jos sen kivikovaan pintaan saattoi piirtyä mikään kuva, oli hänen poikansa kuva siinä, vaikka ei niinkään suuressa määrin sylilapsena tai pikku poikana kuin mieheksi kasvaneena — toiminimen "Poikana". Senvuoksi hän odotti kärsimättömästi ajan kulumista ja koetti kiiruhtaa välillä olevien elämänvaiheiden ohi. Senvuoksi hän rakkaudestaan huolimatta tunsi vähän jos ollenkaan levottomuutta niiden vuoksi. Hänellä oli se käsitys, että hänen poikansa henki oli taikavoiman suojelema ja että lapsesta täytyi talla se mies, jonka kanssa hän alituisesti seurusteli ajatuksissaan ja jonka hyväksi hän teki joka päivä suunnitelmia, ikäänkuin sellainen olento olisi jo todellisesti olemassa.
Niin Paul kasvoi lähes viisivuotiaaksi. Hän oli hauskan näköinen poika, vaikka hänen pienissä kasvoissaan oli jotakin sairaloista ja miettiväistä, mikä sai rouva Wickamin monta kertaa pudistamaan merkitsevästi päätään ja kohotti monta syvää huokausta hänen rinnastaan. Paulin luonne antoi kyllin aihetta toivoa, että siitä myöhemmin tulisi hyvinkin käskevä, ja hän osoitti niin täydellisesti käsittävänsä oman tärkeytensä ja toisten velvollisuuden palvella häntä, että siinä suhteessa ei ollut mitään toivomisen varaa. Silloin tällöin hän saattoi olla hyvinkin lapsekas ja leikillinen eikä ollenkaan nyrpeä, mutta toisinaan taas näytti niin kummalliselta, vanhalta ja miettivältä istuessaan ajatuksiinsa vaipuneena pienessä nojatuolissaan, että häntä olisi voinut luulla kauheaksi keijukaistarinan olennoksi edustamassa sadanviidenkymmenen tai kahdensadan vuoden ikäisenä sitä lasta, johon hänet oli aikoinaan vaihdettu. Usein hän joutui tuollaisen varhaiskypsän mielialan valtaan lastenhuoneessa yläkerrassa. Toisinaan hän vaipui siihen äkkiä ja huudahti olevansa väsynyt kesken leikkiään Florencen kanssa tai ajaessaan neiti Toxia hevosena edellään. Mutta kaikkein varmimmin hän joutui tälle päälle silloin, kun hänen pikku nojatuolinsa oli kannettu alas isän huoneeseen ja he istuivat päivällisen jälkeen kahden kesken tulen ääressä. Koskaan ei ole tulen loimu valaissut sen kummallisempaa paria: Dombey suorana ja juhlallisena tuijottamassa liekkeihin ja hänen pienoiskuvansa, kasvot kuin vanhalla ihmisellä, katselemassa viisaan vakavasti ja miettivän tarkkaavasti punaiseen hehkuun. Dombey laati silloin monimutkaisia maailmallisia suunnitelmia; hänen pienoiskuvansa pää oli täynnä taivas tietää millaisia hurjia mielikuvia ja puolivalmiita ajatuksia ja harhailevia mietteitä. Dombeyn teki jäykäksi hänen kankea kauluksensa ja ylpeytensä, hänen pienoiskuvansa taas perinnöllisyys ja vaistomainen jäljittely. Molemmat olivat kovasti toistensa näköiset ja kuitenkin tavattomasti erilaiset.
Eräänä tuollaisena hetkenä, jolloin he olivat molemmat istuneet hiljaa pitkän aikaa ja Dombey vain silloin tiesi lapsensa olevan valveilla, kun sattumalta vilkaisi hänen avoimiin silmiinsä, joissa kirkas tuli säkenöi jalokiven tavoin, keskeytti pikku Paul äänettömyyden kysymällä:
"Isä, mitä raha on?"