"Eikö hän ollenkaan muistuta äitiään, johon minun piti tutustua teidän välityksellänne?" kysyi neiti Tox.
"Ei ollenkaan", vastasi Louisa.
"Hän kai oli — kaunis?" virkkoi neiti Tox epävarmalla äänellä.
"No niin, kiltti Fanny-parka oli mieltäkiinnittävä", vastasi rouva Chick mietittyään asiaa riittävästi. "Ehdottomasti mieltäkiinnittävä. Hänessä ei ollut sitä henkistä ylemmyyttä, jota olisi jotenkin odottanut kuin luonnollisena asiana veljeni vaimolta. Eikä hänellä myöskään ollut sitä voimaa ja mielenlujuutta, jota sellainen mies vaatii."
"Mutta hän oli miellyttävä", virkkoi rouva Chick, "erinomaisen miellyttävä. Ja hänen tahtonsa! Oi, kuinka hyvä tahto Fanny-paralla oli!"
"Sinä enkeli!" huudahti neiti Tox pikku Paulille. "Sinä isäsi pienoiskuva!"
Jos majuri olisi tietänyt, kuinka paljon toiveita ja rohkeita ajatuksia, kuinka paljon suunnitelmia ja mietteitä nojautui pikku lapsen päähän, ja voinut nähdä niiden leijailevan kirjavassa sekamelskassaan ja epäjärjestyksessään mitään aavistamattoman pikku Paulin poimutetun myssyn ympärillä, silloin hänen silmänsä olisivat levinneet. Silloin hän olisi huomannut tuossa joukossa joitakin neiti Toxin kunnianhimoisia haaveita. Silloin hän ehkä olisi ymmärtänyt, minkälaatuinen tuon naisen harrastus Dombey ja Poikaa kohtaan oli.
Jos lapsi olisi voinut herätä yöllä ja nähdä kehtonsa uutimien ympärille kokoontuneina ne epämääräiset unikuvat, joita toiset näkivät hänestä, olisi hänellä ollut täysi syy pelästyä. Mutta se jatkoi rauhallisesti nukkumistaan aavistaen yhtä vähän neiti Toxin ystävällisistä tarkoituksista, majurin ihmettelemisestä, sisarensa varhaisista suruista ja isänsä suurista haaveista, täysin tietämättömänä siitä, että missään paikassa maapallolla oli Dombey ja Poika.
KAHDEKSAS LUKU
Paulin varttuminen ja luonne