Mutta sittenkään vielä, kun tämä päivä ja monta muuta oli kulunut, ei neiti Tox näyttänyt vähintäkään välittävän majurista eikä edes ajattelevan häntä. Neiti Toxilla oli ollut tapana entiseen aikaan katsella kuin sattumalta ulos eräästä pienestä synkästä akkunastaan ja punastuen vastata majurin tervehdykseen, mutta nyt hän ei antanut majurille minkäänlaista tervehtimisen tilaisuutta eikä välittänyt ollenkaan siitä, katsahtiko majuri hänen akkunaansa vai ei. Muitakin muutoksia oli tapahtunut. Majuri saattoi huomata oman huoneensa varjosta, että neiti Toxin talo oli viime aikoina käynyt hienomman näköiseksi, että uusi kullattu häkki oli hankittu vanhalle pikku kanarialinnulle, että erilaiset värillisestä pahvista ja paperista leikatut koristukset näyttivät kaunistavan uuninreunaa ja pöytiä, että pari kukkaa oli äkkiä ilmestynyt akkunoihin, että neiti Tox toisinaan harjoitteli klaveerillaan, hernekukkaseppeleen yhä upeillessa kerskailevasti neiti Toxin itse jäljentämän nuottikirjan alla, joka sisälsi kööpenhaminalaisen ja lintuvalssin.
Kaiken tämän lisäksi oli neiti Tox kauan pitänyt tavattoman huolellisesti ja aistikkaasti valmistettua puolisurupukua. Mutta se auttoikin majurin pulmasta, ja hän päätteli itsekseen, että neiti Tox oli saanut pienen perinnön ja tullut ylpeäksi.
Heti seuraavana päivänä senjälkeen, kun majuri oli keventänyt mieltään tällä johtopäätöksellä, huomasi hän aamiaispöydässä istuessaan neiti Toxin pienessä vierashuoneessa niin hirveän ja ihmeellisen näyn, että hän joksikin ajaksi jähmettyi tuolilleen. Hän syöksyi sitten viereiseen huoneeseen ja palasi mukanaan kaksipiippuinen teatterikiikari, jonka läpi hän katseli tuota näkyä jonkin aikaa tarkasti.
"Se on pikkuvauva", virkkoi majuri työntäen kiikarin taas kokoon, "lyön siitä vetoa vaikka viisikymmentä tuhatta puntaa!"
Majuri ei voinut sitä unohtaa. Hän ei osannut tehdä muuta kuin vihellellä ja tuijottaa sillä tavalla, että hänen silmänsä olivat ennen näyttäneet ontoilta ja painuneilta verrattuina siihen, millaiset ne nyt olivat. Yhä uudestaan, kaksi, kolme, neljäkin kertaa viikossa tuo pikkulapsi ilmestyi. Majuri yhä tuijotteli ja vihelteli. Muuten hän sai olla yksin Prinsessan aukiolla. Neiti Tox oli lakannut välittämästä siitä, mitä majuri teki. Majuri olisi voinut olla yhtä hyvin musta kuin sininenkin neiti Toxin kiinnittämättä siihen huomiota.
Tavattoman itsepintaisesti neiti Tox tosiaan lähti Prinsessan aukiolta noutamaan pikku vauvaa ja sen hoitajatarta, palasi heidän kanssaan, saattoi heidät taas takaisin ja vartioi heitä joka hetki, ja lisäksi hän itse hoiti lasta, ruokki sitä, leikki sen kanssa ja jähmetytti sen nuorta verta soittokoneensa sävelillä. Jokseenkin samoihin aikoihin hänet valtasi oikea intohimo tarkastella rannerengasta ja samoin halu katsella kuuta, johon hän usein tuijotti pitkän aikaa huoneensa akkunasta. Mutta mitä hän katselikin, aurinkoa, kuuta, tähtiä tai rannerengasta, ei hän enää katsellut majuria. Ja majuri vihelteli ja tuijotti ja ihmetteli ja piileskeli omassa huoneessaan eikä saanut mitään selville.
"Te suorastaan valloitatte Paul-veljeni sydämen, se on ihan totta, rakas ystävä", virkkoi rouva Chick eräänä päivänä.
Neiti Tox kalpeni.
"Lapsi käy päivä päivältä yhä enemmän Paulin näköiseksi", jatkoi rouva
Chick.
Neiti Tox vastasi siihen vain ottamalla pikku Paulin syliinsä ja rutistamalla lapsen myssykoristuksen hyväilyillään.