"Jos härkä oli hullu", sanoi Paul, "niin kuinka se tiesi, että poika oli kysynyt niin paljon? Ei kukaan voi kuiskailla salaisuuksia hullulle härälle. Minä en usko sitä kertomusta."
"Et usko sitä, poika?" toisti rouva Pipchin hämmästyneenä.
"En", vastasi Paul.
"Etkö sittenkään, jos se olisi sattunut olemaan kesy härkä, sinä pieni epäilijä?" kysyi rouva Pipchin.
Koska Paul ei ollut miettinyt asiaa siinä valossa, vaan oli perustanut johtopäätöksensä siihen olettamukseen, että härkä oli hullu, salli hän tukkia suunsa sillä kertaa. Mutta hän istui yhä paikallaan pohtien asiaa ja oli silminnähtävästi päättänyt panna rouva Pipchinin pulaan. Niinpä peloton vanha rouva piti viisaana peräytyä, kunnes Paul olisi unohtanut tämän puheenaiheen.
Siitä lähtien näytti rouva Pipchin tuntevan Paulia kohtaan samanlaista omituista vetovoimaa kuin Paul häntä kohtaan. Hän antoi lapsen vetää tuolinsa oman tuolinsa viereen tulen ääreen, sen sijaan että he olisivat istuneet vastakkain, ja siinä sai Paul istua loukossa rouva Pipchinin ja tuliristikon välissä, jolloin hän tutki jokaista juovaa ja ryppyä eukon kasvoissa ja tuijotti hänen kovaan harmaaseen silmäänsä, kunnes rouva Pipchiniä toisinaan halutti sulkea se muka torkkuakseen. Rouva Pipchinillä oli vanha musta kissa, joka tavallisesti makasi kokoon kiertyneenä tuliristikon edessä, kehräsi itserakkaasti ja vilkuili tuleen, kunnes sen kutistuneet silmäterät näyttivät kahdelta huutomerkiltä. Kelpo vanha rouva olisi voinut olla — kaikessa kunnioituksessa sanottuna — noita ja Paul ja kissa hänen kaksi tonttuaan heidän kaikkien istuessa yhdessä tulen ääressä. Sopusoinnussa koko seurueen ulkomuodon kanssa olisi ollut, jos he olisivat kaikki jonakin myrskyisenä yönä lentäneet ylös savupiipusta, niin ettei heistä olisi sen koommin mitään kuultu.
Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Kissan, Paulin ja rouva Pipchinin saattoi nähdä tavallisilla paikoillaan pimeän tultua. Paul vältti Bitherstonen seuraa ja tutki yhä edelleen joka ilta rouva Pipchiniä, kissaa ja tulta, ikäänkuin ne olisivat kolminiteinen velhotaidon opas.
Rouva Wickam tulkitsi omalla tavallaan Paulin eriskummaisuuden, ja koska hänen alakuloisuuttaan vielä ahdistivat hänen huoneensa ikkunasta näkyvät, sikin sokin törröttävät savupiiput, tuulen kohina, hänen nykyisen elintapansa yksitoikkoisuus (onttous, niinkuin hän itse tavallisesti sanoi), herättivät edellä mainitut seikat hänessä kerrassaan synkkiä mietteitä. Rouva Pipchinin periaatteisiin kuului estää omaa "piikaletukkaansa" — se oli rouva Pipchinin tavallinen nimitys naispalvelijalle — seurustelemasta rouva Wickamin kanssa. Siitä johtui, että hän uhrasi paljon aikaansa ovien takana seisomiseen ja hyökkäilyyn palvelijattarensa kimppuun, jos tämä vain lähestyi rouva Wickamin ovea. Mutta Berry oli vapaa seurustelemaan siinä osassa taloa niin usein kuin sai aikaa moninaisten velvollisuuksiensa suorittamiselta, jotka täyttivät hänen päivänsä aamusta iltaan. Berrylle rouva Wickam kevensi mieltään.
"Kuinka hauskan näköinen lapsi hän on nukkuessaan!" virkkoi Berry pysähtyen katselemaan vuoteessa olevaa Paulia eräänä iltana, jolloin hän oli tuonut rouva Wickamille illallista.
"Voi!" huudahti rouva Wickam. "Hänen täytyykin olla!"