Dombey hengähti syvään kuin olisi sanonut: »No siinäkö kaikki?»
»Eivät mitkään maailman aarteet», jatkoi Edith kalveten yhä, samalla kun hänen silmänsä loistivat entistä kirkkaammin vakavuudessaan, »voisi ostaa minulta näitä sanoja ja sitä tarkoitusta, joka niillä on. Kun ne on kerran lausuttu, ei mikään rikkaus tai voima voi niitä peruuttaa. Lausuin ne vakavassa mielessä; olen harkinnut niitä ja pysyn uskollisena sille, mihin ryhdyn. Jos lupaatte pysyä maltillisena omasta puolestanne, lupaan minäkin hillitä mieleni. Me olemme sanomattoman onneton pari, eri syistä menettänyt kaikki tunteet, jotka tuottavat siunausta avioliitolle tai oikeuttavat sen. Mutta ajan kuluessa voi välillemme kehittyä jonkinlainen ystävyys tai yhteenkuuluvaisuuden tunne. Koetan pysyä siinä toivossa, jos tekin pyritte siihen. Ja luulen voivani käyttää myöhempää ikääni paremmin ja onnellisemmin kuin olen käyttänyt nuoruutta tai kukoistusta.»
Kaiken tämän hän oli sanonut matalalla, tasaisella äänellä. Vaiettuaan hän antoi kätensä vaipua, jolla oli pakottanut itsensä pysymään rauhallisena. Mutta katsettaan, joka oli ollut kaiken aikaa hievahtamatta suunnattuna Dombeyhin, hän ei luonut alas.
»Madame», virkkoi Dombey juhlallisen arvokkaasti, »minä en voi hyväksyä näin omituista ehdotusta».
Edith katseli häntä vieläkin, muuttamatta ilmettään.
»En voi», jatkoi Dombey nousten seisomaan, »taipua sovittelemaan tai neuvottelemaan kanssanne asiasta, josta jo tiedätte mielipiteeni ja toiveeni. Olen ilmaissut uhkavaatimukseni, madame, enkä voi muuta kuin neuvoa teitä kiinnittämään siihen vakavasti huomiotanne.»
Heti palasi Edithin kasvoille niiden entinen ilme, mutta vieläkin selvempänä. Hän käänsi silmänsä muualle kuin pois jostakin alhaisesta, vastenmielisestä esineestä. Ja kuinka salamoikaan hänen ylpeä otsansa! Kuinka voimakkaina ilmestyivätkään ylenkatse, viha, raivo ja kammo kalpean hiljaisen vakavuuden tilalle, joka haihtui kuin sumu. Dombey ei voinut muuta kuin katsella, vaikka tämä näky värisyttikin häntä.
»Ulos!» huusi Edith tehden käskevän eleen ovea kohti. »Meidän ensimmäinen ja viimeinen tuttavallinen keskustelumme on nyt lopussa. Mikään ei voi tehdä meitä vieraammiksi toisillemme kuin tästedes olemme.»
»Olkaa varma siitä, madame», sanoi Dombey, »ettei mikään ylimalkainen intoilu teidän taholtanne peloita minua poikkeamaan siltä tieltä, jota pidän oikeana».
Edith käänsi hänelle selkänsä ja istuutui sanaakaan vastaamatta kuvastimensa ääreen.