»Mahdollisesti ette, madame», vastasi Dombey kylmästi.
»Te tiedätte, kuinka erilainen minä olen. Te näette nyt katseeni, jonka olen luonut teihin, ja voitte lukea piirteistäni sen kiihkeän rakkauden, jota tunnen teitä kohtaan.» Näihin sanoihin ei liittynyt pienintäkään värähdystä ylpeiltä huulilta tai leimausta tummista silmistä — ei mitään muuta kuin sama tutkiva katse. »Te tunnette yleisin piirtein elämäntarinani. Olette puhunut äidistäni. Luuletteko voivanne alentaa tai taivuttaa tai pakottaa minut tottelevaisuuteen ja alamaisuuteen?»
Dombey hymyili samoin kuin olisi hymyillyt kysymykselle, luuliko hän voivansa saada kokoon kymmenentuhatta puntaa.
»Jos täällä on jotakin tavatonta», virkkoi Edith nostaen kätensä otsan kohdalle, silti muuttamatta tuokioksikaan jäykkää ja muuten ilmeetöntä katsettaan, »kuten myös tiedän täällä olevan epätavallisia tunteita» — hän painoi kädellään kovasti rintaansa — »niin harkitkaa, ettei se pyyntöni, jonka nyt aion teille esittää, myöskään ole tavallinen merkitykseltään. Niin, minä aion esittää teille erään pyynnön», toisti hän kuin kiireisenä vastauksena johonkin Dombeyn ilmeeseen.
Dombey oli taivuttanut alentuvasti leukaansa niin, että hänen jäykkä kaulahuivinsa oli kahissut ja ratissut, ja istuutui sitten läheiselle sohvalle kuunnellakseen vaimonsa pyyntöä.
»Jos voitte uskoa minun luonteeni olevan sellaisen, että se, mitä nyt tulen teille sanomaan, tuntuu itsestänikin melkein uskomattomalta, etenkin kun sanon sen miehelleni ja ennen kaikkea teidän kaltaisellenne miehelle, niin osaatte ehkä panna sille enemmän arvoa.» Dombey luuli nähneensä kyyneleitä välkkyvän hänen silmissään ja ajatteli tyytyväisenä pusertaneensa ne esiin, vaikka ei ainoakaan niistä vierinyt poskelle ja Edith katseli häntä yhtä hievahtamatta kuin ennenkin. »Siihen synkkään loppuun, jota kohti riennämme ja joka varmasti tulee, emme sotke ainoastaan itseämme (se ei olisikaan paljon), vaan vedämme vielä muitakin ihmisiä.»
Muitakin! Dombey tiesi, keneen tuo sana viittasi ja rypisti synkkänä otsaansa.
»Minä puhun teille toisten tähden. Myöskin teidän ja itseni tähden. Häistämme alkaen olette ollut pöyhkeä minua kohtaan, ja minä olen maksanut teille samalla mitalla. Te olette osoittanut minulle ja kaikille muille ympäristössämme joka päivä ja joka hetki, että minä teidän mielestänne olen saanut osakseni erikoisen armon ja kunnian, mennessäni naimisiin teidän kanssanne. Minulla on toinen käsitys, ja olen sen ilmaissutkin. Näyttää siltä kuin ette ymmärtäisi tai (niin laajalle kuin teidän valtanne tässä suhteessa voi ulottua) ette tarkoittasikaan, että me kumpikin kulkisimme omaa tietämme. Sensijaan te vaaditte minulta alamaista kunnioitusta, jota ette milloinkaan saa.»
Vaikka Edithin kasvot pysyivät yhä muuttumatta, huokui hänen jokaisesta hengenvedostaan ponteva vahvistus sanalle »milloinkaan».
»Minä en tunne vähääkään hellyyttä teitä kohtaan, sen te tiedätte. Ettekä välittäisikään siitä, vaikka tuntisin tai voisin tuntea. Niinikään tiedän, ettei teidän sydämessänne ole minkäänlaista rakkautta minuun. Mutta me olemme sidotut toisiimme, ja siinä solmussa, joka yhdistää meitä, on — niinkuin jo sanoin — toisiakin kiinni. Meidän täytyy kummankin kuolla, ja me liitymme jo molemmat kuolleeseen, kumpikin pienen lapsen kautta. Malttakaamme mielemme.»