Ja nyt hän tuntee minut ja tietää päätökseni, — ajatteli hän nousten seisomaan siveellisessä mahtavuudessaan jäykempänä ja pöyhkeämpänä kuin milloinkaan ennen.
Käsi, joka oli kaiken aikaa puristanut rannerengasta, painui raskaasti Edithin rinnalle, mutta hän katseli yhä Dombeyta muuttumattomin kasvoin ja virkkoi matalalla äänellä:
»Malttakaa! Jumalan tähden! Minun täytyy puhua teille!»
Mutta miksi hän ei puhunut? Ja mikä oli se sisäinen taistelu, joka mykisti hänet monen minuutin ajaksi, samalla kun hänen kasvonsa suurella ponnistuksella pysyivät liikkumattomina kuin kuvapatsaan? Hänen katseessaan ei ilmennyt mukautuvaisuutta eikä uhmaa, ei rakkautta eikä vihaa, ei ylpeyttä eikä nöyryyttä, ei mitään muuta kuin jäykkä, tutkiva ilme.
»Olenko koskaan houkutellut teitä puolelleni? Olenko käyttänyt joitakin keinoja saavuttaakseni suosionne? Olinko suopeampi teitä kohtaan mielistellessänne minua kuin olen ollut avioliittomme aikana? Olenko milloinkaan ollut toisenlainen?»
»Tuo on ihan tarpeetonta, rouva Dombey», virkkoi Dombey.
»Luulitteko ehkä minun rakastavan teitä? Tiesittekö, ettei asian laita ollut niin? Oletteko milloinkaan välittänyt sydämestäni, mies, tai oletteko aikonutkaan sitä suostutella? Oliko sydämellä pienintäkään osaa meidän kaupassamme? Teidän puoleltanne tai minun?»
»Nuo kysymykset poikkeavat kauas pääasiasta», vastasi Dombey.
Edith asettui hänen ja oven väliin estääkseen häntä pääsemästä pois. Sitten hän oikaisi majesteetillisen vartalonsa täyteen pituuteen ja silmäili miestänsä yhä hellittämättä.
»Te vastaatte minulle kumpaankin. Te näytte vastaavan, ennenkuin kysynkään. Kuinka voisittekaan olla vastaamatta, kun olette yhtä hyvin kuin minäkin selvillä viheliäisestä totuudesta? No, kuulkaapa, jos rakastaisin teitä hartaasti, voisinko tehdä muuta kuin alistaa koko tahtoni ja olemukseni teidän käskyihinne, niinkuin juuri olette vaatinut? Jos sydämeni olisi puhdas ja koskematon ja te sen epäjumala, voisitteko pyytää enempää? Voisinko antaa teille enemmän?»