»Te olette liian tuhlaava, rouva Dombey», jatkoi Dombey. »Te kulutatte paljon rahaa — tai ainakin tuntuisi siltä useimpien miesten kukkarossa — seurustellessanne sellaisissa piireissä, joista minulla ei ole mitään hyötyä ja jotka suorastaan ovat minulle vastenmielisiä. Minun täytyy vaatia täydellistä muutosta kaikissa näissä suhteissa. Tosin tiedän, että naiset ovat taipuvaisia menemään ensi alussa liiallisuuteen saadessaan äkkiä haltuunsa kymmenennenkään osan sellaisesta omaisuudesta, jonka onni on toimittanut teidän käytettäväksenne. Mutta tätä ylellistä elämää on jo kestänyt liiaksikin. Pyydän siis, että ne päinvastaiset elämykset, jotka rouva Granger on kokenut, tulisivat nyt hyödyksi rouva Dombeylle.»
Yhä sama jäykkä katse, värisevät huulet, kiivaasti kohoileva rinta, vuoroin kalpenevat, vuoroin punaisiksi lehahtavat kasvot ja yhä sama kuiskaus sydämen sisimmässä: »Florence! Florence!» joka toistui samassa tahdissa hänen sydämensä tykytyksen kanssa.
Dombeyn ylimielinen itseluottamus paisui hänen nähdessään tämän muutoksen Edithissä. Sitä kiihdytti yhtä paljon Edithin aikaisemmin osoittama ylenkatse ja äskeinen tappion pelko kuin nykyinen alistuvaisuus (jona hän piti Edithin käytöstä), niin että se kävi liian valtavaksi pysyäkseen hänen rinnassaan ja mursi kaikki esteet. No niin, kuka saattoikaan kauan vastustaa hänen ylpeää tahtoaan ja mielivaltaansa! Hän oli päättänyt voittaa Edithin, ja kah, näin helposti se luonnistuikin!
»Ja muuten suvainnette ottaa huomioon, madame», jatkoi Dombey mahtavan käskevällä äänellä, »että minä vaadin mukautumista ja kuuliaisuutta. Minä vaadin, että osoitatte minulle maailman silmissä tottelevaisuutta, koska olen siihen tottunut. Vaadin sitä oikeutenani. Lyhyesti sanoen, minä tahdon sitä. Minä pidän sitä luonnollisena korvauksena niistä maallisista eduista, jotka ovat tulleet teidän osaksenne, enkä luule kenenkään ihmettelevän, että vaadin sitä teiltä tai että te taivutte siihen — osoitatte sitä minulle — minulle!» lisäsi hän pontevasti.
Ei sanaakaan Edithin suusta. Ei pienintäkään muutosta hänessä. Hänen katseensa oli yhä suunnattuna Dombeyhin.
»Olen kuullut äidiltänne, rouva Dombey», sanoi Dombey koulumestarimaisen mahtipontisesti, »minkä tekin epäilemättä tiedätte, nimittäin että Brightonia on suositeltu hänelle terveydellisistä syistä. Herra Carker on ollut niin ystävällinen…»
Edith muuttui äkkiä. Hänen kasvonsa ja rintansa hehkuivat, ikäänkuin niihin äkkiä olisi heijastunut vihaisen auringonlaskun punainen loiste. Dombeylta ei tämä jäänyt huomaamatta, mutta hän selitti sen omalla tavallaan ja jatkoi:
»Herra Carker on ollut niin ystävällinen, että on matkustanut sinne vuokraamaan asunnon joksikin ajaksi. Kun talous sitten jälleen muutetaan Lontooseen, ryhdyn sellaisiin toimenpiteisiin, joita pidän välttämättöminä sen järjestämiseksi paremmalle kannalle. Yksi niistä on se, että palkkaan taloudenhoitajattareksi Brightonissa (jos se suinkin käy päinsä) erään kunnollisen, köyhissä oloissa elävän naisen, rouva Pipchinin, jolla jo aikaisemmin on ollut luottamustoimi perheessäni. Meidän taloutemme vaatii pätevää eikä ainoastaan nimellistä johtajaa, rouva Dombey.»
Edith oli muuttanut asentoaan, ennenkuin Dombey ehti näin pitkälle, ja nyt hän istui — tuijottaen yhä hievahtamatta mieheensä ja kierteli lakkaamatta käsivarttaan kaunistavaa rannerengasta. Hän ei hypistellyt sitä kevyesti ja naisellisesta vaan puristi ja työnsi sitä hentoa ihoaan vasten niin, että valkealle käsivarrelle ilmestyi punainen juova.
»Minä huomasin», jatkoi Dombey, »ja tähän päättyykin se, mitä pidin välttämättömänä sanoa teille nyt, rouva Dombey minä huomasin hetki sitten, että otitte vastaan herra Carkeria koskevan viittaukseni erikoisella tavalla. Kun eräässä tilaisuudessa sattumalta huomautin teille tämän luottamushenkilön kuullen, etten hyväksynyt teidän tapaanne ottaa vastaan vieraitani, suvaitsitte te esittää vastaväitteen hänen läsnäolonsa vuoksi. Teidän täytyy masentaa tuollainen vastenmielisyytenne, rouva Dombey, sillä hyvin todennäköisesti on teidän pakko sietää häntä monessa samanlaisessa tilaisuudessa vastakin, jollette turvaudu siihen ainoaan keinoon, joka on teidän omassa vallassanne: että näet olette antamatta minulle valittamisen aihetta. Koska herra Carker», jatkoi Dombey, jolla oli äsken Edithissä huomaamansa mielenliikutuksen vuoksi suuri luottamus tähän keinoon ylpeän vaimonsa taivuttamiseksi ja joka ehkä myöskin halusi Carkerille näyttää valtaansa uudessa ja voitonriemuisessa valossa, »koska herra Carker omistaa täyden luottamukseni, rouva Dombey, sopinee hänen saada teiltäkin sen verran luottamusta. Toivon, rouva Dombey», lisäsi hän hetken kuluttua, jolla välin oli kehitellyt ajatustaan ylpeytensä yhä kasvaessa, »ettei minun ole välttämätöntä milloinkaan uskoa herra Carkerin perille tuotavaksi mitään vastaväitettä tai moitetta teille. Mutta koska olisi alentavaa asemalleni ja maineelleni väitellä kovin usein mitättömistä seikoista naisen kanssa, jolle olen osoittanut suurimman mahdollisen kunnian, en epäröi käyttää hyväkseni herra Carkerin palveluksia, jos näen siihen olevan aihetta.»