Dombey aavisti joutuvansa tappiolle eikä voinut sitä salatakaan. Juhlallisena ja outona keskellä tätä loistoa ja hekumallista välkettä, vieraana ja väkinäisenä sen ylpeää valtiatarta kohtaan, jonka kopea kauneus heijastui siitä kuin yhtä monesta kuvastimen kappaleesta, hän tunsi itsensä hämmentyneeksi ja kömpelöksi. Kaikki, mikä edisti Edithin ylenkatseellista itsehillintää, oli omansa häntä ärsyttämään. Vaivautuneena ja omaan itseensä suuttuneena hän istuutui ja jatkoi äskeistä pahatuulisemmin:
»Rouva Dombey, minusta on välttämätöntä, että meidän kesken tulee toimeen jokin yhteisymmärrys. Teidän käytöksenne ei miellytä minua, madame.»
Edith vilkaisi vain häneen ja käänsi sitten taas silmänsä poispäin, mutta vaikka hän olisi puhunut kokonaisen tunnin, ei hän olisi voinut ilmaista enempää kuin tällä katseellaan.
»Toistan vielä, rouva Dombey, käytöksenne ei miellytä minua. Olen jo kerran käyttänyt hyväkseni tilaisuutta, pyytäen teitä muuttamaan sitä toisenlaiseksi. Nyt vaadin sitä uudelleen.»
»Te valitsitte sopivan tilaisuuden ensimmäistä moitettanne varten, herra Dombey, ja toista moitettanne varten valitsitte sopivan käytöstavan ja sopivat sanat. Te vaaditte! Minulta!»
»Madame», vastasi Dombey niin juhlallisen hyökkäävästi kuin suinkin, »minä olen ottanut teidät vaimokseni. Teillä on minun nimeni. Te olette liittynyt minun asemaani ja minun maineeseeni. En tahdo väittää, että ylimalkaan maailman mielestä olette solminnut kerrassaan kunniakkaan liiton, mutta sanon tottuneeni 'vaatimaan', kun asia koskee omaisiani ja alaisiani.»
»Kumpanakohan suvaitsette pitää minua?» kysyi Edith.
»Mahdollisesti voisin olla sitä mieltä, että vaimoni on — että hänen täytyy olla — kumpaakin lajia, rouva Dombey.»
Edith tuijotti häneen jäykästi ja puristi yhteen vapisevat huulensa. Dombey näki hänen rintansa kohoilevan ja hänen kasvojensa vuorotellen punastuvan ja kalpenevan. Kaiken sen hän pani merkille, mutta ei voinut kuulla sitä yhtä sanaa, joka kuiskaili Edithin sydämen sisimmässä sopukassa pyytäen häntä pysymään rauhallisena. Se sana oli Florence.
Sokea tyhmyri, joka syöksyi kuilua kohti! Hän luuli itse peloittavansa
Edithiä!