Mahdollisesti ilmeni kaikessa tässä erään hänen rinnassaan heränneen tunteen napinaa — kuinka itsekkäästi se lieneekään johtunut hänen epäedullisesta asemastaan, kun hän ajatteli, millaiseksi Florence olisi voinut tehdä hänen elämänsä. Mutta hän vaimensi ukkosen kaukaisen jyrinän antamalla ylpeytensä meren kohista korkeana. Hän ei tahtonut kuulla muuta kuin oman ylpeytensä ääntä, ja ylpeydessään, joka oli täynnä ristiriitaa, kurjuutta ja itsekidutusta, hän vihasi Florencea.
Synkkää, itsepäistä ja uhmailevaa pahaahenkeä vastaan, joka oli ottanut hänet valtoihinsa, hänen vaimonsa pani toisenlaatuisen ylpeytensä täydessä voimassaan. He eivät olisi voineet milloinkaan viettää onnellista yhteiselämää, mutta mikään ei olisi saattanut tehdä sitä onnettomammaksi kuin sellaisten voimien raivoisa ja yhtämittainen sota. Dombeyn ylpeys oli ottanut tehtäväkseen pitää pystyssä mahtavaa ylivaltaa, pakottaa Edithin sen tunnustamaan. Edith taas olisi antanut kiduttaa itsensä vaikka kuoliaaksi voidakseen suunnata mieheensä vielä viime hetkellään rauhallisen ja ylpeän katseen täynnä taipumatonta halveksimista. Saattoiko Edith mukaantua? Dombeylla ei ollut aavistusta siitä, millaisen myrskyn ja taistelun jälkeen Edith oli taipunut hyväksymään suurta kunniaa tuottavan kosinnan ja kuinka paljon Edith mielestään oli mukaantunut sietäessään, että Dombey nimitti häntä vaimokseen.
Dombey oli päättänyt näyttää hänelle olevansa mahtavampi heistä kahdesta. Ei saanut olla muuta tahtoa kuin hänen omansa. Ylpeä sai Edith hänen mielestään hyvinkin olla, mutta miehensä puolesta eikä häntä vastaan. Usein, kun hän istui yksinään paatuen yhä enemmän, hän kuuli Edithin lähtevän ulos ja palaavan kotiin, sillä Edith kierteli Lontoon seuraelämässä välittämättä miehensä suostumuksesta tai paheksumisesta enempää kuin jos tämä olisi ollut hänen palvelijansa. Edithin häneltä itseltään anastettu kiistämätön ominaisuus loukkasi häntä enemmän kuin mikään muu käytös olisi voinut. Ja niin hän päätti taivuttaa Edithin oman ylpeän ja mahtavan tahtonsa alaiseksi.
Kauan hän oli hautonut näitä ajatuksia, kun hän eräänä iltana meni tapaamaan Edithiä tämän omiin huoneisiin kuultuaan hänen palanneen kotiin myöhään kaupungilta. Edith oli yksinään, vielä yllään komea pukunsa, ja oli juuri tullut äitinsä huoneesta. Hänen kasvonsa olivat surumieliset ja miettiväiset Dombeyn yllättäessä hänet, mutta ne pysähdyttivät Dombeyn hetkiseksi ovelle, sillä katsahtaessaan vastapäiseen kuvastimeen hän huomasi kuin taulunkehyksessä rypistyneet kulmakarvat ja synkistyneen kauneuden, jonka ennestään niin hyvin tunsi.
»Rouva Dombey», virkkoi hän astuessaan sisään, »pyydän teitä kuuntelemaan minua hetkisen».
»Huomenna», kuului vastaus.
»Ei mikään muu hetki ole niin sopiva kuin tämä, madame», sanoi Dombey. »Te erehdytte asemastanne. Minä olen tottunut valitsemaan oman aikani enkä siedä toisen valintaa. Näyttää siltä kuin tuskin käsittäisitte, kuka ja mitä minä olen, rouva Dombey.»
»Luulen ymmärtäväni teidät oikein hyvin», vastasi Edith.
Hän katsahti mieheensä, pani kullasta ja jalokivistä välkkyvät valkeat käsivartensa ristiin kiivaasti kohoilevalle rinnalleen ja käänsi sitten silmänsä poispäin.
Jos hän olisi ollut vähemmän kaunis ja komea kylmässä tyyneydessään, ei hänellä ehkä olisi ollut voimaa herättää miehessään sitä tappiolle joutumisen tunnetta, joka tunkeutui äärimmäisen ylpeydenkin läpi. Mutta Edithillä oli se voima, ja Dombey tunsi sen hyvin elävästi. Hän katseli ympärilleen huoneessa ja näki kallisarvoisia koristeita ja ylellisiä pukuja lojuvan siellä täällä, jollaiseen huolettomuuteen (Dombeyn mielestä) ei ollut syynä pelkkä oikku tai velttous, vaan niiden itsepintainen ja ylpeä halveksiminen. Yhä selvemmin hän tajusi olevansa huonommalla puolella. Kukkaseppeleitä, höyhentöyhtöjä, jalokiviä, pitsejä ja silkkiä oli joka taholla, rikkautta, halveksittua, tuhlattua ja pilkattua rikkautta. Timantitkin — hänen antamansa huomenlahja — jotka koristivat Edithin kärsimättömästi kohoilevaa rintaa, näyttivät tahtovan läähättäen katkaista kaulaketjun ja vieriä alas lattialle, jotta kaunis olento saisi siinä tallata ne jalkoihinsa.