Kiitollinen ja yhä vielä ymmällään oleva kapteeni tarttui hänen käteensä ja aikoi juuri purkaa sanoiksi hämmästystään, kun Bunsby irroitti itsensä nykäisemällä äkkiä rannettaan ja näytti yrittävän iskeä silmää, mutta se ponnistus oli vähällä heilahduttaa hänet tasapainosta nykyisessä tilassaan. Sitten hän avasi äkkiä oven ja lähti aika vauhtia tavoittamaan alustaan. Sellainen oli hänen tapansa aina silloin, kun hän luuli tehneensä mestaritempun.
Koska Bunsby ei mielellään sietänyt tiheitä vierailuja, päätti kapteeni Cuttle olla menemättä hänen luokseen seuraavana päivänä tai lähettämättä häntä hakemaan, kunnes hän itse antaisi jonkin elonmerkin, tai jos ei niin kävisi, kunnes jonkin verran aikaa olisi kulunut. Kapteeni siis jatkoi seuraavasta aamusta yksinäistä elintapaansa ja ajatteli monena aamuna, monena päivänä ja yönä vanhaa Sol Gillsiä, Bunsbyn mielipidettä hänestä ja sitä toivoa, joka vielä oli jäljellä hänen palaamisestaan. Ja tällöin vahvistuikin hänen toivonsa. Menipä hän toivossaan niin pitkälle, että asettui ulko-ovelle odottamaan kadonnutta ystäväänsä, niinkuin hän nyt uskalsi tehdä omituisella tavalla saavuttamassaan vapaudessa. Hän pani myös Sol Gillsin nojatuolin paikalleen ja järjesti pienen takahuoneen entiselleen sen varalta, että Sol-ukko palaisi odottamatta. Hellässä huolenpidossaan hän otti alas seinältä pienoisvalokuvan, joka esitti Walteria koulupoikana, koska pelkäsi sen tuottavan suurta tuskaa vanhukselle hänen palatessaan. Olipa kapteenilla toisinaan aavistuksia, että Sol Gills saapuisi jonakin määräpäivänä. Eräänä sunnuntaina hän tilasi kaksin kertaisen päivällisannoksenkin: niin herkkäuskoinen hän oli toiveissaan. Mutta häntä ei kuulunut, vanhaa Solomonia. Naapurit näkivät yhä merenkulkijan, vahakankainen hattu päässään, seisovan iltaisin myymälän ovella, katsellen katua pitkin kumpaankin suuntaan.
NELJÄSKYMMENES LUKU
Kotioloja
Dombeyn tapaisen miehen käskevä ja tyly luonne ei tietystikään voinut muuttua lempeämmäksi hänen joutuessaan joka päivä tekemisiin sen olennon kanssa, jonka itse oli nostanut itseään vastaan, eikä se kylmä ja kova ylpeyden panssari, joka häntä puristi, käynyt joustavammaksi, kun se tuon tuostakin törmäsi kopeaan ylenkatseeseen ja uhmaan. Sellaisen luonteen kirous — tärkein puoli siihen sisältyvää raskasta kostoa — on se, että kun myöntyväisyys ja alistuvaisuus paisuttavat sen pahoja ominaisuuksia ja antavat sille voimaa vahvistavat vastarinta ja liiallisten vaatimusten torjuminen sitä myös yhtä paljon. Siihen sisältyvä paha saa kasvamisen ja leviämisen tilaisuutta päinvastaisista mielenlaaduista, imien uutta elämää makeasta ja katkerasta. Jos sitä nöyrästi palvellaan tai halveksitaan, orjuuttaa se sittenkin sydäntä, johon se kerran on pysyvästi asettunut; jos ihaillaan tai torjutaan, on se yhä niin paatunut valtias kuin kolkkojen satujen paholainen.
Ensimmäistä vaimoaan Dombey oli kohdellut kylmän ja ylpeän julkeasti kuin jokin korkeampi olento, jollaisena hän melkein piti itseään. Hän oli ollut »herra Dombey» heidän tavatessaan ensimmäisen kerran, ja »herra Dombeyksi» nimitti hänen vaimonsa häntä vielä kuollessaankin. Hän oli osannut vaatia kunnioitusta suuruudelleen heidän koko avioliittonsa ajan, ja hänen vaimonsa oli taipunut siihen nöyrästi. Hän oli säilyttänyt ylvään asemansa valtaistuimen huipulla ja hänen vaimonsa, alhaisen sijansa sen juurella. Ja paljon onnea oli hänelle tuottanut näin elää ainoalaatuisen ajatuksensa orjuuttamana! Hän oli kuvitellut, että hänen toisen vaimonsa ylpeä luonne liittyisi hänen omaansa — sulaisi siihen ja kohottaisi hänen suuruuttaan. Hän oli haaveillut saavansa olla entistäänkin ylpeämpi, kun Edithin ylpeys olisi lisänä. Kertaakaan hän ei ollut ajatellut mahdolliseksi, että se saattaisi joskus asestautua häntä vastaan. Ja nyt, kun hän huomasi sen nousevan itseään vastaan joka askeleella ja joka käänteessä jokapäiväisen elämän polulla, kiinnittäen häneen kylmät, halveksivat ja uhmaavat kasvonsa, työnsi hänen ylpeytensä yhä uusia vesoja sensijaan että olisi kuihtunut tai lamautunut iskusta. Se muuttui tiukemmaksi ja kiihkeämmäksi, yhä synkemmäksi, äreämmäksi ja taipumattomammaksi kuin koskaan ennen.
Ihminen, jolla on sellainen varustus, laahaa mukanaan vielä aina toistakin raskasta rangaistusta. Hän on kova sovinnollisuutta, rakkautta ja luottamusta kohtaan, vastustaa kaikkea ulkoapäin tulevaa myötätuntoa, uskollisuutta, hellyyttä, kaikkia herkempiä tunteita, mutta itserakkautensa syviä pistoksia kohtaan hän on arka kuin paljas rinta teräsasetta kestämään. Sen mätähaavat märkivät pahemmin kuin mitkään muut, vaikka ne olisikin iskenyt itse ylpeyden panssaroitu käsi heikompaan, aseista riistettyyn ja kukistettuun ylpeyteen.
Sellaisia olivat hänen saamansa haavat. Ne vihloivat vanhojen huoneiden yksinäisyydessä, jonne hän nykyään alkoi usein vetäytyä, viettäen siellä monet pitkät ikävät hetket. Hänen kohtalonaan näytti olevan jäädä aina nöyryytetyksi ja voimattomaksi siinä, missä hän olisi tahtonut olla mahtavin. Kenet olikaan kohtalo määrännyt langettamaan sellaisen tuomion?
Kenet? Kuka liitti itseensä rakkaudella hänen vaimonsa samoin kuin hänen poikansakin? Kuka oli näyttänyt hänelle uuden voiton hänen istuessaan pimeässä nurkassa? Kenen pieninkin sana sai toimeen sen, mihin hänen äärimmäiset keinonsa eivät pystyneet? Kuka ilman hänen rakkautensa ja huomaavaisuutensa apua menestyi ja kasvoi kauniiksi, jotavastoin sen, jolle hän oli kaikkensa uhrannut, piti kuolla? Kuka muu se olisi voinut olla kuin sama lapsi, joka äidittömänä pienokaisena oli ollut hänen kiusanaan ja jota hän oli pelännyt kerran vielä alkavansa vihata? Niin, tämä hänen aavistuksensa olikin toteutunut, sillä hän vihasi Florencea sydämessään.
Hän tahtoi ja hänen täytyi vihata, vaikka vielä nytkin joskus tuntui heikko kajastus siitä valosta, jossa hän oli nähnyt tyttärensä muistorikkaana iltana, palattuaan kotiin nuoren puolisonsa kanssa. Hän tiesi nyt, että tyttö oli kaunis, ja myönsi hänen olevan suloisen ja miellyttävän, niin että alkavan naisellisuuden viehkeys oli suorastaan yllättänyt. Mutta hän käänsi tämänkin vain aseeksi tytärtään vastaan. Synkässä, sairaloisessa mietiskelyssään tämä onneton mies, joka hämärästi tajusi vieroittaneensa itsestään kaikki sydämet ja samalla kuitenkin epämääräisesti kaipasi, mitä kaiken ikänsä oli torjunut luotaan, loi itselleen vääristyneen kuvan siitä, mihin hänellä oli oikeus ja mitä vääryyttä oli kärsinyt, ja puolusteli sillä suhdettaan Florenceen. Mitä selvemmin tytöstä näytti tulevan hänen arvoisensa, sitä enemmän hän jo ennakolta vaati, että Florence täyttäisi velvollisuutensa häntä kohtaan ja alistuisi. Milloin Florence oli vähääkään osoittanut näitä ominaisuuksia? Sulostuttiko hän isänsä elämää vai — Edithin? Oliko hänen viehkeytensä ilmennyt ensin hänelle — vai Edithille? Eiväthän hän ja Florence olleet koskaan olleet kuin isä ja tytär! Heidän suhteensa oli aina ollut kylmä ja vieras. Kaikkialla ja kaikessa oli Florence ollut hänen tiellään ja nyt taas liittoutunut toisen kanssa häntä vastaan. Florencen pelkkä kauneus pehmensi sellaisia luonteita jotka olivat hänen isäänsä kohtaan kovia, ja loukkasi häntä luonnottomalla voitollaan.