Mykistyneenä ja ällistyneenä katseli kapteeni, kuinka Bunsby vähitellen ohjasi heltymättömän naisen myymälään, palasi sitten noutamaan rommia ja vettä ja kynttilän, vei ne rouva MacStingerille ja rauhoitti hänet nähtävästi sanaakaan lausumatta. Pian sen jälkeen hän kurkisti takahuoneeseen merimiestakki yllään ja virkkoi: »Cuttle, minä menen saattamaan hänet kotiin.»
Kapteeni Cuttle hämmästyi enemmän kuin jos hänet itsensä olisi pantu kahleisiin turvallisesti vietäväksi Brig-torille. Nyt hän näki koko perheen rauhallisesti lähtevän liikkeelle, rouva MacStinger etunenässä. Tuskin hänellä oli aikaa ottaa alas peltirasia ja sujauttaa salavihkaa vähän rahaa Juliana MacStingerille, entiselle suosikilleen, ja Chowleylle, jolla merimiesmäisen ruumiinsa vuoksi oli jonkinlainen oikeus vaatia hänen ystävyyttään, ennenkuin koko seurue jo oli kääntänyt selkänsä merikadetille. Bunsby kuiskasi toimittavansa asian nopeasti ja tulevansa vielä tervehtimään Ned Cuttlea, ennenkuin lähtisi alukselleen, ja sulki oven takanaan retkikunnan viimeisenä jäsenenä.
Kun kapteeni palasi takahuoneeseen ja huomasi olevansa yksin, valtasi hänen mielensä aluksi se epämieluisa kuvitelma, että hän käveli unissaan tai että hänen kimpussaan oli ollut aaveita eikä ilmielävä perhe. Rajaton luottamus ja suunnaton ihailu Bunsbyä kohtaan heräsi sitten hänen mielessään, johtaen kapteenin ihmettelevään hurmiotilaan.
Mutta kun aika kului yhä pitemmälle eikä Bunsbyä ilmestynyt, alkoi kapteenin mielessä herätä toisenlaisia ikäviä epäluuloja. Olikohan Bunsby viekkaasti houkuteltu Brig-torille ja pidätetty siellä tarkasti vartioituna panttivankina ystävänsä puolesta? Siinä tapauksessa olisi kapteenin kunnianmiehenä vapautettava hänet uhraamalla oma vapautensa. Mahdollisesti oli rouva MacStinger hyökännyt hänen kimppuunsa ja voittanut hänet, jollaisen tappion jälkeen hän häpesi näyttäytyä. Vai olikohan rouva MacStinger, vaihteleva kun oli mielenlaadultaan, katsonut parhaaksi kääntyä takaisin ja palata tänne, jolloin Bunsby ehkä oli ohjaavinaan häntä oikoteitse ja koetti eksyttää perhettä Cityn sekavilla kaduilla ja sokkeloissa? Ja ennen kaikkea, mikä olisi hänen, kapteeni Cuttlen, velvollisuus, jollei hän kuulisi enää mitään MacStingereistä tai Bunsbystä, sillä saattaisihan niinkin käydä asioiden liittyessä toisiinsa näin ihmeellisesti ja aavistamattomasti.
Hän pohti kaikkea tätä, kunnes oli lopen väsynyt. Mutta Bunsbystä ei kuulunut mitään. Hän valmisti vuoteensa myymäläpöydän alle, niin että hän saattoi oikaista itsensä sinne millä hetkellä tahansa, eikä vieläkään näkynyt Bunsbyä. Kun kapteeni vihdoin oli jo luopunut toivosta ainakin siksi illaksi ja alkanut riisuutua, kuului lähestyvien vaunujen räminää. Ne pysähtyivät oven eteen, ja Bunsby huusi tervehdyksen.
Kapteeni vapisi ajatellessaan, että rouva MacStingeristä oli ollut mahdotonta päästä irti ja että hänet nyt oli tuotu takaisin vaunuilla.
Mutta ei. Bunsbylla ei ollut mukanaan muuta kuin iso laatikko, jonka hän laahasi myymälään omin käsin, istuutuen sen päälle kohta kun oli saanut sen sisälle. Kapteeni Cuttle tunsi sen siksi arkuksi, jonka oli jättänyt entiseen asuntoonsa, ja katsellessaan Bunsbyä tarkkaavammin kynttilä kädessä tuli siihen käsitykseen, että hänen ystävänsä oli hyvässä humalassa. Mutta vaikea oli päästä siitä varmuuteen, koska hänen kasvoillaan ei selvänäkään ollessa näkynyt mitään ilmettä.
»Cuttle», virkkoi Bunsby nousten arkulta ja avaten kannen, »ovatko nämä sinun kampsujasi?»
Kapteeni Cuttle katsoi arkun sisään ja tunsi omaisuutensa.
»Täsmällisesti ja oikein suoritettu, vai mitä, vanha veikko?» virkkoi
Bunsby.