»Ja hän karkaa po-o-o-ois!» huusi rouva MacStinger venyttäen viime sanaa niin, että onnettoman kapteenin täytyi pitää itseään kaikkein kelvottomimpana miehenä, »ja pysyy poissa kokonaista kaksitoista kuukautta! Naisparan luota! Sellainen omatunto hänellä on! Hän ei uskalla tulla puheilleni, vaan luikkii tiehensä kuin lurjus. Jos esimerkiksi tämä minun pikku lapseni», jatkoi rouva MacStinger rajusti, »saisi päähänsä lähteä karkuun, täyttäisin äidinvelvollisuuteni häntä kohtaan, kunnes hän olisi ihan täynnä juovia ja viiruja!»
Pikku Alexander piti näitä viime sanoja selvänä lupauksena, joka heti täytettäisiin, ja kaatui pelon ja tuskan valtaamana lattialle. Siinä hän makasi kengänpohjat ylöspäin ja päästi niin vihlovan huudon, että rouva MacStinger piti välttämättömänä ottaa hänet syliinsä ja tyynnytteli häntä silloin tällöin, ravistelemalla niin, että melkein piti pelätä lapsen maitohampaitten irtaantuvan.
»Kerrassaan oivallinen mies tuo kapteeni Cuttle», lisäsi rouva MacStinger, korostaen hänen nimensä ensimmäistä tavua. »Kannattaapa tosiaankin nähdä sellaista vaivaa hänen vuokseen — menettää unensa — ja pyörtyä — ja luulla häntä kuolleeksi — ja juosta ristiin rastiin läpi koko kaupungin kuin mielipuoli kyselemässä häntä! Kerrassaan oivallinen mies! Hahahahahaa! Hän ansaitsee kaiken sen tuskan ja vaivan ja paljon enemmänkin. Sehän ei ole mitään, hyväinen aika! Hahahahaa! Kapteeni Cuttle!» sanoi sitten rouva MacStinger muuttaen äänensä ja käytöksensä hyvin vakavaksi, »haluaisinpa tietää, aiotteko tulla kotiin.»
Pelästynyt kapteeni tuijotti hattunsa sisään ikäänkuin ei olisi muuta keinoa kuin panna se päähänsä ja antautua.
»Kapteeni Cuttle», toisti rouva MacStinger yhtä päättävästi, »haluaisinpa tietää aiotteko tulla kotiin».
Kapteeni näytti olevan jo valmis lähtemään, mutta ehdotti vielä, ettei rouva MacStinger nostaisi asiasta niin pahaa hälinää.
»Niin, niin, niin», virkkoi Bunsby rauhoittavalla äänellä, »siivolla, eukkoseni, siivolla!»
»Ja kukahan tekin olette, jos saan luvan kysyä», vastasi rouva MacStinger siveän ylpeästi. »Oletteko koskaan asunut numero yhdeksässä Brig-torin varrella, hyvä herra? Muistini ehkä pettää joskus, mutta ei käsittääkseni tässä tapauksessa. Ennen minua asui numero yhdeksässä eräs rouva Jollson, ja mahdollisesti erehdytte luulemaan minua häneksi. Muuten en ymmärrä, kuinka selittäisin teidän liiallisen tuttavallisuutenne, hyvä herra.»
»No, no, eukkoseni, siivolla, siivolla», toisti Bunsby.
Kapteeni Cuttle saattoi tuskin uskoa edes tuon suuren miehen kykenevän siihen, mitä nyt tapahtui, vaikka näkikin sen omin silmin. Bunsby astui rohkeasti rouva MacStingerin luo, kiersi karvaisen sinisen käsivartensa hänen vyötäisilleen ja rauhoitti hänet tällä taikurimaisella tavalla ynnä äskeisillä muutamilla sanoilla, puhumatta muuta, niin että rouva MacStinger suli kyyneliin, tuijotettuaan Bunsbyn silmiin joitakin silmänräpäyksiä, ja huomautti, että lapsikin voittaisi hänet nyt, kun hän oli niin lannistunut.