»Bunsby!» sanoi kapteeni, joka nähtävästi piti erinomaisen ystävänsä mielipiteitä yhtä arvokkaina kuin niiden käsittäminen oli vaikeata ja nytkin oli ihailusta ihan sekaisin, »sinä kannat niin tavattoman kevyesti hengessäni taakkaa, joka pian upottaisi minut kaikkineni. Mutta mitä tähän testamenttiin tulee, en aio käydä käsiksi omaisuuteen — taivas varjelkoon! — vaan säilytän sitä oikeammalle omistajalle ja toivon yhä vielä, että Sol Gills, oikea omistaja, elää ja tulee takaisin, niin omituista kuin onkin, ettei hän ole lähettänyt mitään tietoja. Mitä arvelet siitä, jos käärin nämä paperit talteen ja merkitsen päälle, että ne avattiin sinä ja sinä päivänä John Bunsbyn ja Edward Cuttlen läsnäollessa?»
Koska Bunsby ei keksinyt Grönlannin rannikolta eikä muualtakaan mitään estettä tätä ehdotusta vastaan, toteutettiin se, ja tämä suuri mies kohdisti hetkiseksi katseensa nykyhetkeen, liittäen nimikirjoituksensa käärepaperiin, mutta vaatimattomaan tapaansa välttäen suurten kirjainten käyttämistä. Kun kapteeni Cuttle oli kirjoittanut vasenkätisesti nimensä ja lukinnut mytyn rautaiseen kassakaappiin, pyysi hän vierastaan sekoittamaan toisen lasin ja polttamaan toisen piipullisen. Itse hän teki samoin ja mietiskeli tulen ääressä vanhan Gillsin mahdollisia kohtaloita.
Ja nyt tapahtui yllätys, niin valtava ja hirveä, että kapteeni Cuttle olisi vaipunut sen painon alle ja ollut tästä kohtalokkaasta hetkestä alkaen mennyttä miestä, jollei häntä olisi tukenut Bunsbyn läsnäolo.
Kuinka kapteeni oli saattanut edes niin erinomaisen vieraan tulosta ilostuneena unohtaa oven lukitsemisen vedettyään sen vain kiinni, jollaiseen laiminlyöntiin hän epäilemättä oli syypää, on niitä kysymyksiä, joiden ratkaisu pysyy ikuisesti pelkkänä otaksumana, tai se on vain ylimalkaan pantava kohtalon laskuun. Mutta lukitsemattomasta ovesta syöksähti nyt rauhallisena hetkenä sisään julma MacStinger kantaen äidillisessä sylissään Alexander MacStingeriä. Hänen jäljessään tulivat hämmennys ja kosto (puhumattakaan Juliana MacStingeristä ja tämän suloisen lapsen veljestä Charles MacStingeristä, jota yleensä hänen lapsuusleikkiensä näyttämöllä sanottiin Chowleyksi). Rouva MacStinger tuli niin nopeasti ja äänettömästi kuin Itä-Intian telakoita hyväilevä tuulenhenkäys, niin että kapteeni Cuttle jo tuijotti häneen, ennenkuin hänen rauhalliset kasvonsa, jollaisina ne olivat olleet koko ajan hänen ajatellessaan kadonnutta ystäväänsä, muuttuivat kauhua ilmaiseviksi.
Mutta kohta kun kapteeni Cuttle käsitti onnettomuutensa täyden laajuuden, yllytti itsesäilytysvaisto häntä pyrkimään pakoon. Hän syöksyi suinpäin pienelle ovelle, joka vei huoneesta jyrkille kellarinportaille, tahtoen mistään ruhjevammoista ja kolhauksista välittämättä kätkeytyä maan uumeniin. Tämä yritys olisi luultavasti onnistunutkin, jollei Julianan ja Chowleyn hellä luonto olisi tullut esteeksi. He näet takertuivat hänen sääriinsä — yksi kumpaankin — ja huusivat surkealla äänellä, että hän oli heidän ystävänsä. Sillä välin rouva MacStinger, joka ei milloinkaan ryhtynyt tärkeään tekoon kääntämättä ensin nurinpäin Alexander MacStingeriä saadakseen hänet pirteän läimäyskuuron ulottuville ja sitten istuttamatta häntä tyyntymään, missä tilassa lukijakin hänet ensiksi näki, suoritti tämän juhlallisen tempun, ikäänkuin se tässä tapauksessa olisi raivottarille pyhitetty uhri. Sitten hän laski uhrilampaansa lattialle ja hyökkäsi kapteenin kimppuun niin päättävästi, että väliin ehättävä Bunsby oli vaarassa saada naarmuja.
Molempien vanhempien MacStingerien kirkuna ja siihen liittyvä valitus pikku Alexanderin taholta, jonka saattoi sanoa viettäneen kirjavaa lapsuutta, koska hän tästä aikakaudesta oli elänyt toisen puolen mustakasvoisena, lisäsivät äkillisen hyökkäyksen kauheutta. Mutta kun sitten tuli hiljaisuus ja kapteeni huohottaen katseli neuvottomana rouva MacStingeriä, silloin saavutti kauhu korkeimman asteensa.
»Voi, kapteeni Cuttle, kapteeni Cuttle!» huudahti rouva MacStinger nostaen leukansa entistä pystympään ja pudisti sitä samalla kuin erästä toistakin jäsentään, jota sopisi sanoa nyrkiksi, jollei ottaisi huomioon hänen heikompaa sukupuoltaan. »Voi, kapteeni Cuttle, kapteeni Cuttle! Uskallatteko katsoa minua kasvoihin vaipumatta maan sisään?»
Kapteeni, joka ei suinkaan näyttänyt uskaliaalta, mutisi heikosti: »No, no!»
»Voi minua heikkoa ja liian luottavaista hupsua, kun otin tuon miehen kattoni alle!» huusi rouva MacStinger. »Kun ajattelee, mitä kaikkia hyviätöitä olen tuhlannut tuohon mieheen ja millä lailla opetin lapseni rakastamaan ja kunnioittamaan häntä kuin hän olisi heidän oma isänsä! Eikä koko meidän kadullamme ole ainoaakaan talonomistajaa tai vuokralaista, joka ei tietäisi kuinka suuren tappion tuo mies on minulle tuottanut viekastelullaan ja kielastelullaan» — jälkimäistä sanaa hän käytti oikeastaan vain loppusoinnun ja vahvistuksen takia eikä ilmaistakseen uutta ajatusta — »ja kaikki he huusivat yhtaikaa, että miehen on häpeällistä niin pettää ahkeraa naista, joka on aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen liikkeellä lastensa hyväksi ja pitää köyhän kotinsa niin puhtaana, että kuka tahansa voisi nauttia päivällisensä ja iltateensäkin, jos haluttaisi, lattialta tai portailta. Ja vaikka tuo mies viekasteli ja kielasteli, sai hän niin paljon hoitoa ja huolenpitoa osakseen!»
Rouva MacStinger pysähtyi vetääkseen henkeä keuhkoihinsa, ja hänen kasvonsa punastuivat voitonriemusta, kun oli uudestaan sopivasti mainittu kapteeni Cuttlen kielastelu.