»Mitä tarkoitatte, majuri?» kysyi Dombey.
»Tahdon sanoa, Dombey», vastasi majuri, »että teistä tulee pian anopista orpo».
Dombeyta näytti tämä leikillinen viittaus häneen itseensä miellyttävän niin vähän, että majuri päästi ilmoille hevosköhää ilmaistakseen vakavuuttaan.
»Hitto vieköön, Dombey», sanoi majuri, »ei kannata salailla totuutta. Joe on suorasukainen, Dombey. Hänen luonteensa on sellainen. Jos ylimalkaan hyväksytte vanhan Joshin, pitää teidän hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on, ja hän on nyt kerta kaikkiaan hiton ruostunut vanha raastinrauta, terävähampainen J.B.-viila. Dombey», jatkoi hän, »teidän rouvanne äiti on lähellä loppuaan».
»Pelkään», vastasi Dombey hyvin filosofisesti, »että rouva Skewton on vakavasti sairas.»
»Sairasko, Dombey!» huudahti majuri. »Suorastaan luhistunut!»
»Ehkä kuitenkin ilmanmuutos ja hyvä hoito saavat paljon toimeen», jatkoi Dombey.
»En usko sitä», väitti majuri. »Hitto vieköön, Dombey, hän ei ole koskaan pitänyt itseään kyllin lämpimänä. Jollei ihminen pidä itseään lämpimänä», lisäsi hän pannen vielä yhden napin kiinni säämiskäliiveissään, »ei hänellä ole vastustus voimaa. Mutta jotkut ihmiset tahtovat kuolla. Hitto vieköön, ihan tahtovat. He ovat itsepäisiä. Sanonpa teille jotakin, Dombey. Se ei ehkä ole kaunista tai hienoa, vaan mahdollisesti raakaa ja tylyä, mutta jokin annos vanhaa oikea Bagstock-ydintä tekisi kerrassaan hyvää koko ihmissuvulle.»
Tehtyään tämän arvokkaan huomautuksen majuri suuntasi hummerinsilmänsä ja pöhöttyneen ruhonsa klubiin ja oli siellä tukehtumaisillaan koko päivän.
Kleopatra, joka oli milloin ärtyinen, milloin itsetyytyväinen, milloin valveilla, milloin nukuksissa, mutta kaiken aikaa hyvin nuorekas, saapui Brightoniin samana iltana, hajosi siellä tapansa mukaan kappaleiksi ja joutui vuoteeseen. Synkkä mielikuvitus olisi voinut ajatella siinä makaavan todellisen luurangon, mutta kamarineitsyt istui rauhallisena hänen vieressään vartioiden ruusunpunaisia uutimia, jotka oli tuotu mukana luomaan nuorekasta väriä Kleopatraan.