Lääkärit päättivät yhteisessä neuvottelussa, että rouva Skewtonin piti joka päivä liikkua ulkona. Pidettiin erittäin tärkeänä, että hän olisi raittiissa ilmassa ja — jos mahdollista — kävelisi. Edith oli aina valmis saattamaan häntä koneellisen huomaavaisena ja jäykän kauniina. Vaunuissa ajellessaan he olivat aina kahden, sillä Edith tunsi itsensä jonkin verran vaivaantuneeksi Florencen läsnäollessa nyt, kun hänen äitinsä vointi oli huonontunut. Hän sanoi Florencelle, suudellen häntä jäähyväisiksi, lähtevänsä mieluummin yksin äitinsä kanssa.
Eräänä päivänä oli rouva Skewton tuollaisella epävarmalla, vaativalla ja mustasukkaisella tuulella, joka oli kehittynyt hänessä hänen parantumisestaan alkaen ensimmäisen halvauskohtauksen jälkeen. Istuttuaan vaunuissa jonkin aikaa ääneti katsellen Edithiä hän tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä kiihkeästi. Kättä ei ojennettu eikä vedetty pois. Edith vain antoi myöten, kun äiti kohotti sen huulilleen, ja laski sen taas äidin päästäessä irti, ikäänkuin se olisi turtunut. Silloin rouva Skewton alkoi valitella ja voihkailla, millainen äiti hän oli ollut ja kuinka hänet nyt oli unohdettu. Tätä hän jatkoi epäsäännöllisin väliajoin vielä sittenkin, kun he olivat astuneet alas vaunuista ja hän ontui eteenpäin Withersin ja kepin yhteisesti tukemana Edithin kävellessä hänen rinnallaan ja ajoneuvojen seuratessa hitaasti pienen matkan päässä.
Oli synkkä, kolea tuulinen päivä; he olivat hiekkasärkillä eivätkä nähneet itsensä ja taivaanlaen välillä mitään muuta kuin alastoman kentän. Äiti, jolle hänen oman valituksensa yksitoikkoisuus tuotti haikeaa tyydytystä, toisteli sitä yhä matalalla äänellä, ja hänen tyttärensä komea vartalo liikkui hitaasti hänen rinnallaan. Silloin tuli heitä vastaan tumman hiekkasärän takaa kaksi muuta olentoa, jotka matkan päästä muistuttivat heitä itseään vaikkakin niin vääristeltyinä, että Edith pysähtyi.
Melkein samassa pysähtyivät nuo vastaan tulevatkin. Se niistä, joka Edithin mielestä oli vääristelty kuva hänen äidistään, puhui toiselle vakavasti ja osoitti heitä kädellään. Hän näytti halukkaalta kääntymään takaisin, mutta toinen, jossa Edith tunsi niin paljon omaa itseään, että se tuntui hänestä oikein peloittavalta ja kummalliselta, tuli vain eteenpäin. Ja niin he astuivat toisiaan vastaan.
Enimmäkseen teki Edith nämä huomionsa jo ennen tapaamistaan, sillä hänen pysähtymisensä oli tapahtunut äkkiä. Lähempi tarkastelu ilmaisi heille, että vieraat olivat köyhästi puettuja kuin kiertelevät kerjäläiset. Nuoremmalla näytti olevan kannettavanaan jonkinlaisia kudoksia tai muuta kauppatavaraa. Vanhempi taas laahusteli eteenpäin tyhjin käsin.
Mutta kuitenkaan, niin suuri kuin ero olikin puvun, arvokkuuden ja kauneuden puolesta, Edith ei voinut olla yhä vertailematta nuorempaa naista itseensä. Mahdollisesti hän huomasi vieraan kasvoilla joitakin piirteitä, jollaisia tiesi asustavan omassakin sielussaan, jolleivät ne vielä näkyneetkään tuolla tavalla. Mutta kun nainen tuli lähemmäksi, vastasi hänen katseeseensa ja loi loistavat silmänsä häneen, samalla kun ilmeessä ja ryhdissä varmasti oli jotakin samantapaista kuin hänessä itsessään ja heidän ajatuksensa tuntuivat olevan heijastuksia toisistaan, tunsi Edith kylmien väreiden puistatusta kuin päivä olisi synkistynyt ja tuuli käynyt kolkommaksi.
Nyt he olivat jo vastatusten. Vanhus ojensi kättään julkeasti ja pysähtyi kerjäämään rouva Skewtonilta. Nuorempikin seisahtui, ja hän ja Edith tuijottivat toisiinsa.
»Mitä myytävää teillä on?» kysyi Edith.
»Vain tällaista», vastasi nainen ojentaen tavaroitaan katsahtamattakaan niihin. »Itseni olen myynyt kauan sitten.»
»Kaunis rouva, älkää uskoko häntä», vaakkui vanhus rouva Skewtonille, »älkää uskoko, mitä hän sanoo. Hän puhuu mielellään tuollaista. Hän on minun kaunis ja tottelematon tyttäreni. Häneltä en saa kuulla mitään muuta kuin moitteita kaikesta, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen, arvoisa rouva. Katsokaahan nyt, kaunis rouva, millaisia katseita hän luo vanhaan äitiparkaansa.»