Kun rouva Skewton veti vapisevin käsin kukkaronsa esille ja etsi kiihkeästi muutamia rahakolikoita vanhan vaimon katsellessa häntä ahneesti — samalla heidän päänsä kiireen ja voimattomuuden vaikutuksesta melkein koskettivat toisiaan — virkkoi Edith vanhuksen puoleen kääntyen: »Minä olen nähnyt teidät jo ennen.»
»Niin, kaunis rouva», sanoi vanhus niiaten, »Warwickshiressä. Aamulla puiden alla. Kun ette tahtonut antaa minulle mitään. Mutta se herra, hän antoi jotakin! Oi, Herra häntä siunatkoon!» mutisi vanhus ojentaen perin laihaa kättään ja virnistellen hirveällä tavallaan tyttärelleen.
»Ei se auta, vaikka sinä koetat pidättää minua, Edith», sanoi rouva Skewton, joka varustautui ennakolta kuulemaan jotakin vastaväitettä tyttäreltään. »Sinä et tiedä mitään siitä, minä en tahdo kuulla kieltelemistä. Olen varma, että tämä on erinomainen nainen ja hyvä äiti.»
»Niin, armollinen rouva, juuri niin», rupatteli vanhus pitäen kättään ahneesti ojennettuna. »Kiitoksia, kaunis rouva. Herra teitä siunatkoon, kaunis rouva. Antakaa minulle vielä vähän lisää, koska itsekin olette hyvä äiti.»
»Ja voinpa vakuuttaa teille, että saan osakseni ihan tarpeeksi tottelemattomuuttakin välillä, kelpo eukko», virkkoi rouva Skewton valittelevalla äänellä. »Kas tuossa! Ojentakaa minulle nyt kätenne. Olette oikein hyvä vanha olento — ja täynnä — miksi sitä nyt taas sanotaankaan — enhän minä koskaan muista — ja kaikkea tuollaista. Tehän olette täynnä rakkautta ynnä muuta sellaista, eikö niin?»
»Kyllä, kaunis rouva!»
»Niin, siitä olen varma, ja sellainen on hieno herra Grangebykin. Minun täytyy tosiaan vieläkin pudistaa teidän kättänne. Ja nyt voitte lähteä, ja minä toivon», lisäsi hän kääntyen eukon tyttären puoleen, »että osoitatte enemmän kiitollisuutta ja luonnollista — mikä sen nimi nyt taas onkaan — ja kaikkea muuta — mutta minä en ole koskaan muistanut nimiä — sillä ei ole milloinkaan ollut parempaa äitiä kuin tämä vanha kelpo olento on ollut teille. Tulehan, Edith!»
Kun Kleopatra-raunio hoippui pois vikisten ja pyyhkien silmiään muistamatta paljonkaan, että niiden lähellä oli punamaalia, ontui toinen vanhus päinvastaiseen suuntaan mutisten ja laskien rahojaan. Edith ja toinen nuori nainen eivät olleet enää vaihtaneet sanaakaan tai tehneet elettäkään, mutta kumpikaan ei ollut siirtänyt silmiään toisestaan hetkeksikään. He olivat seisoneet tähän asti vastatusten, kunnes Edith ikäänkuin unesta heräten lähti hitaasti kävelemään poispäin.
»Sinä olet kaunis nainen», mutistiin hänen jälkeensä, »mutta kaunis ulkomuoto ei pelasta meitä. Ja sinä olet ylpeä nainen, mutta ylpeys ei pelasta meitä. Meidän pitäisi tuntea toisemme ensi kerran tavatessamme!»