Uusia ääniä aalloilla
Kaikki kulkee määrättyä rataansa. Aallot ovat käheät salaisuutensa toistelemisesta, hiekka on kasoissa rannalla, merilinnut leijailevat ja liitelevät; tuuli ja pilvet kohisevat vinhasti eteenpäin jättämättä mitään jälkiä itsestään, valkeat käsivarret viittovat kuunvalossa kaukaista näkymätöntä maata kohti.
Hellän kaihoisa on Florencen mieli hänen ollessaan jälleen vanhalla seudulla, jossa hän on elänyt niin surullisena ja kuitenkin niin onnellisena. Hän ajattelee pikku veljeään sillä rauhallisella paikalla, missä he ovat puhelleet yhdessä niin usein, aaltojen kisaillessa Paulin lepovuoteen ympärillä. Ja nyt, kun hän istuu siinä mietteissään, hän kuulee aaltojen kumeassa kohinassa uudelleen Paulin tarinan ja hänen sanansakin tarkoin. Niinikään hän tajuaa, että hänen omalla elämällään, toiveillaan ja huolillaan — kaikella, mitä hän on kokenut yksinäisessä talossa, joka on sittemmin muuttunut loistorakennukseksi — on osansa tuon ihmeellisen laulun sisällyksessä.
Ja ujo Tootskin, joka kävelee jonkun matkan päässä katsellen kaipaavasti jumaloimaansa olentoa ja joka on seurannut häntä tänne, mutta ei arkatuntoisuudessaan uskalla häiritä tällaisella hetkellä, kuulee niinikään pikku Dombeyn hautamessun aalloilta, samalla kun ne vyöryessään loppumattomasti laulavat Florencen ylistystä. Niin, ja Toots-parka aavistaa niiden puhuvan ajasta, jolloin hän tiesi olevansa selväjärkisempi eikä niin hatara-aivoinen, ja kyyneleet kohoavat hänen silmiinsä, kun hän alkaa pelätä nyt olevansa tyhmä ja tylsä olento, joka ei kelpaa mihinkään muuhun kuin toisten pilkattavaksi. Ja kyyneleet himmentävät sitäkin iloa, jota hän tuntee ajatellessaan huojentunein mielin, että hän on nyt vapaa kaikesta vastuusta Kukonpojan vuoksi, koska tämä pääpukari on nyt poissa maalla ja harjoittelee siellä itseään (Tootsin kustannuksella) suureen kohtaukseensa Leivosenpojan kanssa.
Mutta Toots rohkaisee mielensä, kun aallot kuiskaavat hänelle ystävällisen ajatuksen, ja niin hän lähestyy Florencea vähitellen ja pysähtyen monta monituista kertaa epävarmana. Änkyttäen ja punastellen Toots teeskentelee suurta hämmästystä tullessaan lähemmäksi ja sanoo (seurattuaan melkein tuuma tuumalta niiden vaunujen kintereillä, joilla Florence on matkustanut Lontoosta Brightoniin, tuntien salaista iloa, kun pyörien nostama pöly on ollut tukehduttaa hänet), ettei hän ole koskaan elämässään näin hämmästynyt.
»Ja te olette tuonut Diogeneenkin, neiti Dombey!» huudahtaa Toots, jonka koko olemuksen läpi kulkevat mielihyvän väreet, kun hän tuntee pienen ystävällisesti ja avomielisesti ojennetun käden omassaan.
Epäilemättä on Diogenes siellä, ja epäilemättä on Tootsilla täysi syy huomata se, sillä se tulee suoraa päätä Tootsin säärien luo ja syöksyy kumoon epätoivoisessa ponnistuksessaan päästä kiinni häneen. Mutta sen lempeä emäntä pysähdyttää hyökkäyksen.
»Alas, Di, alas! Etkö muista, kuka meidät oikeastaan on tehnyt ystäviksi, Di? Hyi sinua!»
Oi, onpa Dillä tosiaankin syytä painaa kuononsa hyväillen Florencen kädelle ja juoksennella edestakaisin hänen ympärillään haukkuen ja syöksyä suinpäin kaikkia lähelle tulevia vastaan osoittaakseen harrastustaan. Tootskin saattaisi rynnätä päistikkaa kenen kimppuun tahansa. Eräs sotilashenkilö astuu ohi, ja Tootsia olisi kovasti haluttanut syöksyä häneen käsiksi.
»Diogenes tuntee taas olevansa kotoisessa ilmapiirissä, vai mitä, neiti
Dombey?» kysyy Toots.