»Paitsi Bitherstone», vastaa Cornelia.
»Niin, aivan oikein», sanoo tohtori. »Bitherstonea ei herra Toots tunne.»
Melkein vieras hän on Florencellekin, sillä koulusalissa tavatulla Bitherstonella, ei enää pikku Bitherstonella, niinkuin ennen rouva Pipchinin luona, on kova kaulus, kaulahuivi ja taskukello. Mutta joka tapauksessa se on Bitherstone, syntynyt jonkin pahaenteisen bengalilaisen tähden alla ja yltyleensä musteessa. Hänen sanakirjansa on käynyt alituisesta käyttämisestä niin vesitautiseksi, ettei tahdo mitenkään sulkeutua, vaan haukottaa kuin ei tosiaankaan enää sietäisi tuota kiusaa kauemmin. Samoin on sen omistajan Bitherstonen laita, joka elää tohtori Blimberin alituisen painostuksen alla, mutta Bitherstonen haukotuksessa on häijyyttä ja murinaa. Onpa hänen kuultu sanovan, että häntä haluttaisi tavata »Blimber-ukko» Intiassa. Hyvin pian huomaisi tohtori silloin, että muutamat palkatut kulit olivat kuljettaneet hänet sisämaahan ja jättäneet hänet thugien (kuristajien) haltuun; sen hän takaisi.
Briggs jauhaa yhä tiedon myllyssä, samoin Tozer ja Johnson ynnä kaikki muut. Vanhemmat oppilaat panevat melkein kaiken tarmonsa siihen, että koettavat uutterasti unohtaa, mitä ovat nuorempina oppineet. Kaikki ovat yhtä kohteliaita ja yhtä kalpeita kuin ennenkin, ja heidän joukossaan ahertaa yhtä uutterasti kandidaatti Feeder, luisevakätinen ja harjastukkainen, edessään paraikaa Herodotos+ ja takana seinähyllyllä muut välineet.
Näiden vakavien nuorten herrojen keskuudessa herättää suurta huomiota vapautuneen Tootsin käynti. He tuntevat häntä katsellessaan jonkinlaista kunnioittavaa kauhua, niinkuin ainakin henkilön edessä, joka on marssinut Rubiconin poikki ja vannonut olevansa koskaan palaamatta. Hänen pukunsa kuosista, hänen jalokiviensä muodosta kuiskaillaan kämmenten suojassa. Sapekas Bitherstone, joka ei ole Tootsin aikalainen, koettaa pikku pojille teeskennellä ylenkatsetta Tootsia kohtaan ja sanoo toivovansa, että Toots tulisi noin koristettuna Bengaliin, jossa hänen äitinsä on hankkinut hänelle rajahin jalkatyynystä otetun smaragdin. Tulkoonpa vain sinne!
Myöskin Florencen ilmestyminen herättää voimakkaita tunteita, sillä joka nuorukainen rakastuu häneen taas heti, lukuunottamatta äsken mainittua sapekasta Bitherstonea, joka pelkästä vastustushalusta pysyy kylmänä. Tootsissa herää synkkä mustasukkaisuus, ja Briggs on sitä mieltä, ettei hän sittenkään ole niin kovin vanha. Mutta tämän alentavan salaviittauksen iskee Toots pian tyhjäksi sanomalla ääneen Feederille: »Kuinka voitte, Feeder?» ja pyytämällä häntä kanssaan tänään päivälliselle Bedfordiin. Tämän suurtyön tehtyään hän olisi hyvin voinut esittää itsensä vanhana Parrina, jos olisi tahtonut. Ei kukaan olisi sitä epäillyt.
Käsiä pudistellaan ja kumarruksia tehdään, ja jokainen nuori herra toivoo hartaasti voivansa vahingoittaa Tootsia neiti Dombeyn silmissä. Sitten Toots nauraa hihittää vanhalle pulpetilleen, minkä jälkeen Florence ja hän vetäytyvät rouva Blimberin ja Cornelian kanssa pois salista. Tohtori Blimber, joka astuu viimeisenä heidän jäljessään ja sulkee oven, huomauttaa: »Hyvät herrat, nyt ryhdymme taas opintoihimme.» Sillä vain tuota, tuskin mitään muuta, kuulee tohtori meren hokevan eikä ole muuta kuullutkaan koko elämässään.
Sitten Florence pujahtaa yläkertaan vanhaan makuuhuoneeseen rouva Blimberin ja Cornelian kanssa. Toots, joka tuntee, ettei häntä tai ketään muuta tarvita siellä, jää puhelemaan tohtorin kanssa kirjastohuoneen ovelle tai paremminkin kuuntelemaan, mitä tohtori puhuu hänelle, ja ihmettelee itsekseen, kuinka hän on koskaan pitänyt kirjastohuonetta suurena pyhäkkönä ja tohtoria, jolla on ulospäin kaartuvat sääret kuin vanhanaikaisella pianolla, kauheana miehenä. Florence tulee pian alas ja lausuu jäähyväiset. Diogenes, joka on kaiken aikaa säälimättömästi kiusannut likinäköistä nuorukaista, säntää ulos ovesta ja haukkuu iloisen uhmaavasti kallion juurelle asti. Sillä välin katselee Melia tohtorin toisen naispalvelijan kanssa yläkerran akkunasta naureskellen »tuolle Tootsille» ja sanoen neiti Dombeysta: »Mutta tosiaankin, kuinka kovasti hän on veljensä näköinen, kauniimpi vain!»
Toots, joka on nähnyt Florencen silmissä kyyneleitä hänen tullessaan alas makuuhuoneesta, on epätoivoisen onneton ja levoton ja pelkää ensiksi tehneensä väärin ehdottaessaan tätä vierailua. Mutta pian hänen mielensä huojentuu, kun Florence sanoo olevansa hyvin iloinen siitä, että on taas käynyt täällä, ja puhelee hyvin hilpeästi kaikesta heidän kävellessään pitkin merenrantaa. Aaltojen kohina ja tytön suloinen ääni lumoavat Tootsin niin, ettei hänellä ole rahtuakaan vapaata tahtoa jäljellä heidän saapuessaan sen hotellin luo, jossa Dombeyn perhe asuu. Kun Florence ojentaa hänelle kätensä jäähyväisiksi, ei hän voi päästää sitä irti.
»Neiti Dombey, suokaa anteeksi», virkkaa Toots surullisesti kuiskaten, »mutta jos sallisitte minun —»