Florencen hymyilevä ja mitään aavistamaton ilme saa hänet äkkiä vaikenemaan.
»Jos sallisitte minun — jollette pitäisi sitä julkeana, neiti Dombey, jos minä — ilman pienintäkään rohkaisua teidän puoleltanne — jos nähkääs saisin toivoa», jatkaa sitten Toots.
Florence katsahti häneen kysyvästi.
»Neiti Dombey», sanoo Toots, joka tuntee nyt päässeensä alkuun, »minä olen tosiaankin joutunut niin pitkälle teitä ihaillessani, etten tiedä, miten enää menettelisin. Olen säälittävin ja kurjin olento maailmassa. Jollemme nyt olisi torin nurkassa, lankeisin polvilleni eteenne ja pyytäisin ja rukoilisin teitä — ilman minkäänlaista rohkaisua teidän taholtanne — että antaisitte minun toivoa — että saisin pitää mahdollisena, että te —»
»Oi, olkaa hyvä älkääkä puhuko tuollaista!» huudahtaa Florence, joka on pelästynyt ja onneton. »Oi, lakatkaahan, herra Toots! Älkää sanoko enempää. Olkaa niin hyvä ja kohtelias minua kohtaan, älkää enää puhuko siitä.»
Toots on hirveästi häpeissään ja seisoo suu auki.
»Te olette ollut niin ystävällinen minulle», lisää Florence, »ja minä olen niin kiitollinen teille, minulla on niin paljon syytä pitää teistä, kun olette ollut hyvä ystävä minulle, ja minä pidän teistä niin paljon» — nyt hymyilevät avomieliset kasvot Tootsille kaikkein suloisimmalla ja rehellisimmällä tavallaan — »että olen varma siitä, että aioitte vain sanoa minulle hyvää yötä!»
»Aivan niin, neiti Dombey», vastaa Toots, »minä — minä — juuri sitä minä tarkoitin. Ei se merkitse mitään muuta.»
»Hyvästi!» huutaa Florence.
»Hyvästi, neiti Dombey!» änkyttää Toots. »Toivoakseni ette pane siihen mitään huomiota. Se ei — se ei merkitse mitään, kiitoksia vain. Sillä ei ole vähäisintäkään merkitystä tässä maailmassa.»