Toots-parka palaa hotelliinsa epätoivoisessa tilassa, lukitsee itsensä makuuhuoneeseen, heittäytyy vuoteelleen ja makaa siinä pitkän aikaa, ikäänkuin asia sittenkin olisi perin tärkeä. Mutta kandidaatti Feeder on tulossa päivälliselle, mikä on onneksi Tootsille, sillä kuka tietää, milloinka hän muuten olisi noussut. Tootsin on pakko nousta vastaanottamaan kutsuvieraansa ja esiintyä kelpo isäntänä.
Ja tämän hyveen, vieraanvaraisuuden, hedelmällinen vaikutus (mainitsemattakaan viiniä ja hyvää ruokaa) avaa Tootsin sydämen ja lämmittää hänet puheliaaksi. Hän ei kerro Feederille mitään siitä, mitä torin nurkassa on tapahtunut, mutta kun Feeder kysyy häneltä, »milloinka se julkaistaan», vastaa Toots, »että on olemassa joitakin seikkoja», mikä heti masentaa Feederin intoa jonkin verran. Toots lisää, ettei hän oikein ymmärrä, mitä oikeutta Blimberillä oli huomauttaa hänen tulleen neiti Dombeyn seurassa, ja että jos tohtori sillä tahtoi lausua jonkin solvauksen, sanoisi hän vielä suorat sanat siitä, niin tohtori kuin hän onkin, mutta otaksuttavasti se johtui vain tietämättömyydestä, mitä Feederkään ei epäile.
Mutta Feederiä ei kuitenkaan läheisenä ystävänä pidetä kokonaan syrjässä tästä asiasta. Toots ei vaadi muuta kuin että siitä puhutaan salaperäisesti ja tunteellisesti. Muutamien viinilasien jälkeen hän esittää neiti Dombeyn maljan, huomauttaen: »Feeder, teillä ei ole aavistustakaan niistä tunteista, jotka täyttävät sydämeni tehdessäni tämän ehdotuksen.»
Feeder vastaa: »Oi, kyllä minulla on, rakas Toots. Ne tuottavat teille suurta kunniaa, kelpo veikko.»
Sitten Feeder joutuu ystävällisten tunteittensa valtaan, pudistaa Tootsin kättä ja sanoo, että jos Toots joskus tarvitsee veljeä, hän kyllä tietää mistä uskollinen veli on saatavissa. Ja sitten hän lisää, että jos hän saisi neuvoa, hän suosittelisi Tootsille kitaran- tai ainakin huilunsoiton oppimista, sillä naiset pitävät soitosta, kun heitä kosiskellaan, ja hän on itsekin huomannut, millaista etua siitä voi olla.
Tämä johtaa Feederin tunnustamaan, että hän on iskenyt silmänsä Cornelia Blimberiin. Hän ilmoittaa Tootsille, ettei hän tunne minkäänlaista vastenmielisyyttä silmälaseja kohtaan ja että jos tohtori todella menettelisi niin kauniisti, että luopuisi hommasta, silloin he olisivat turvatut. Hän sanoo mielipiteensä olevan, että kun mies on ansainnut sievoisen summan liikkeellään, on hänen velvollisuutensa luopua siitä, ja että Cornelia olisi siinä sellaisena apuna, että kuka mies tahansa voisi hänestä ylpeillä. Toots vastaa rupeamalla hurjasti ylistämään neiti Dombeyta ja viittaamalla siihen suuntaan, että hänestä välistä tuntuu siltä kuin olisi parasta ampua kuula ohimoonsa. Feeder sanoo jyrkästi ja pontevasti, että se olisi harkitsematon teko, ja näyttää hänelle, sovittaakseen hänet olemassaolon kanssa, Cornelian valokuvan silmälaseineen.
Niin viettävät nämä hiljaiset sielut iltaansa, ja kun se on väistynyt yön tieltä, lähtee Toots saattamaan Feederiä ja eroaa hänestä tohtori Blimberin ovella. Mutta Feeder menee vain portaille, ja kun Toots on lähtenyt, tulee hän taas alas kävelläkseen yksin rannalla ja pohtiakseen suunnitelmiaan. Feeder kuulee selvästi aaltojen ilmoittavan hänen siinä astellessaan edestakaisin, että tohtori Blimber luopuu liikehommastaan, ja hän tuntee romanttista mielihyvää katsellessaan taloa ulkopuolelta ja ajatellessaan, että tohtori maalauttaa sen ensin ja korjauttaa sitten perinpohjin.
Tootskin astelee edestakaisin sen laatikon ulkopuolella, joka kätkee hänen jalokivensä. Surkuteltavassa mielentilassa eikä oikein turvassa poliisin epäluulolta hän tuijottaa akkunaan, jossa näkee valoa ja joka hänen mielestään ehdottomasti on Florencen akkuna. Mutta se ei ole Florencen, vaan rouva Skewtonin huone, ja sillä välin kun Florence nukkuu toisessa huoneessa suloisesti uneksien keskellä vanhaa ympäristöä ja vanhojen muistojen herätessä eloon, makaa se olento, joka hirveässä todellisuudessa on kärsivällisen pojan paikalla, liittäen tuon vuoteen taas — mutta kuinka eri tavalla! — kuihtumiseen ja kuolemaan, unettomana ja valitellen. Rumana ja riutuneena se viruu vuoteellaan, jossa ei saa ollenkaan lepoa, ja sen vieressä istuu Edith kauhun kuvastuessa hänen kylmässä kauneudessaan — sillä sairaan yhä sammuvat silmät herättävät hänessä kauhua. Ja mitä aallot heille kohisevat yön hiljaisuudessa?
»Edith, mikä tuo kivinen käsivarsi on, joka uhkaa lyödä minua? Etkö näe sitä?»
»En näe mitään, äiti. Se on vain mielikuvitustasi.»