Yön toisensa jälkeen palaa valo akkunassa, ja kuihtunut olento makaa vuoteessaan Edithin istuessa hänen vieressään ja levottomien aaltojen puhellessa heille molemmille. Yökaudet toistavat aallot salaisuuttaan, niin että käyvät lopulta käheiksi, rantahiekka kokoontuu yhä korkeampiin läjiin, merilinnut leijailevat ja liitelevät, tuuli ja pilvet kohisevat vinhasti jälkeäkään jättämättä, ja valkeat käsivarret viittaavat kaukaista näkymätöntä maata kohti.
Ja yhä katselee vanha sairas nainen nurkkaan, jossa kivinen käsivarsi — osa hautapatsaaseen kuuluvaa hahmoa, niinkuin hän sanoo — on koholla lyödäkseen häntä. Vihdoin se laskeutuu alas, ja sitten makaa vuoteella halvaantunut vanha rouva, joka on koukistunut ja kutistunut ja jonka toinen puoli on tunnoton..
Sellainen on se olento, jota päivä toisensa jälkeen kuljetetaan hitaasti ihmistungoksessa maalattuna ja paikattuna, auringon pilkattavana. Ulkona ollessaan hän etsii silmillään vanhaa kelpo olentoa, joka on ollut niin erinomainen äiti, ja vääristelee suutaan tähystäessään turhaan ihmisten seasta. Sellainen on se olento, joka usein viedään vaunuissa alas merenrantaan ja sijoitetaan sinne lepäämään, mutta johon ei mikään tuuli voi puhaltaa tuoreutta ja jolle valtameren kohinalla ei ole ainoaakaan rauhoittavaa sanaa lausuttavana. Hän makaa kuunnellen sitä tuntikausia, mutta sen puhe on hänelle hämärää ja synkkää, ja hänen kasvoillaan kuvastuu kauhu. Kun hänen silmänsä harhailevat yli sinisen lakeuden, eivät ne näe muuta kuin suuren lohduttoman erämaan maan ja taivaan välillä.
Florencea hän tapaa harvoin ja silloinkin vain nyrpistää suutaan. Edith on aina hänen lähettyvillään ja pitää loitolla Florencea, joka yöllä vuoteessaan värisee ajatellessaan kuolemaa tuollaisessa muodossa, herää usein ja kuuntelee, luullen sen jo tulleen. Edith on sairaan ainoana hoitajana. Parasta onkin, että vain harvat näkevät hänet, ja hänen tyttärensä valvoo yksin hänen vuoteensa vieressä.
Varjojen peittämille kasvoille leviää vielä synkempi varjo, terävät piirteet käyvät vieläkin terävämmiksi, ja hämärä maailma häipyy näkymättömiin paksun hunnun painuessa hänen silmilleen. Peitteellä harhailevat vapisevat kädet liittyvät heikosti yhteen ja siirtyvät tyttäreen päin, ja ääni, joka ei muistuta hänen eikä minkään muun kuolevaisen ääntä, sanoo: »Sillä minä olen imettänyt sinua.»
Edith polvistuu kyynelettömin silmin hänen viereensä, jotta raukea pää tajuaisi paremmin hänen sanansa, ja vastaa:
»Äiti, voitko kuulla minua?»
Sairas koettaa nyökätä vastaukseksi silmät levällään.
»Voitko muistaa häitteni aattoiltaa?»
Äidin pää ei liikahdakaan, mutta jotenkin hän saa ilmaistuksi muistavansa.