»Sanoin sinulle silloin, että annoin anteeksi sinun osasi siinä ja että rukoilin Jumalaa antamaan anteeksi oman osuuteni. Sanoin, että menneisyys sai olla täydellisesti unohdettu. Ja nyt toistan sen vielä. Suutele minua, äiti.»
Edith koskettaa valkeita huulia, ja tuokion verran on kaikki hiljaista. Sitten kohottautuu äiti nuorekkaasti hymyillen, ja Kleopatran luuranko nousee pystympään vuoteessa.
Laskekaa alas ruusunpunaiset verhot! Tuulen ja pilvien keralla lentää vielä jotakin muuta pois. Laskekaa ruusunpunaiset verhot ihan alas!
* * * * *
Tieto tapahtumasta lähetetään Lontooseen Dombeylle. Hän käy tapaamassa Feenix-serkkua, joka ei vielä ole ehtinyt matkustaa Baden-Badeniin ja joka myös on juuri saanut saman uutisen. Feenix-serkun tapainen hyvänluontoinen mies on omansa häihin tai hautajaisiin, ja hänen asemansa suvun jäsenenä tekee itsestään selväksi, että häneltä on kysyttävä neuvoa.
»Dombey», sanoo Feenix-serkku, »totta vie, olen tosiaankin kovin järkytetty siitä, että tällainen tapaus tuo meidät yhteen. Tätiparkani! Hän oli hiton eloisa nainen.»
Dombey vastaa: »Niinpä kyllä.»
»Ja hän esiintyi kerrassaan nuoren näköisenä», lisää Feenix-serkku. »Minun täytyy tosiaankin tunnustaa, että hääpäivänänne luulin hänen voivan elää vielä parikymmentä vuotta. Sanoinpa sen Brooksien luona eräälle miehelle — pikku Billy Joperille — epäilemättä tunnette hänet — sama mies, joka käyttää lasia silmässään.»
Dombey kumartaa kieltäen. »Jos haluaisitte tehdä joitakin ehdotuksia hautajaisia varten — —» vihjaa hän.
»En tosiaankaan osaa sanoa siihen mitään», vastaa Feenix-serkku ja sivelee leukaansa, mihin hänellä on juuri parahiksi kättä vapaana pitkiltä kalvosimilta. »Maatilani puistossa on hautakammio, mutta pelkään, että se on korjauksen tarpeessa, sillä se on — suoraan sanoen — hiton huonossa kunnossa. Jollen nyt sattuisi olemaan vähän ahtaalla, olisin jo korjauttanut sen, mutta pelkään, että ihmiset tekevät huviretkiä sinne rauta-aidan sisäpuolelle.»