Niin makaa Edithin äiti haudassaan rakkaiden ystäviensä unohtamana, sillä he ovat kuuroja kuulemaan aaltoja, jotka ovat käheitä oman salaisuutensa toistamisesta, ja sokeita näkemään rannalle kasaantunutta törkyä ja valkeita käsivarsia, jotka viittaavat kuunvalossa kaukaiseen näkymättömään maahan. Mutta kaikki on entisellään tuntemattoman valtameren rannalla. Edith seisoo siellä yksinään kuunnellen sen aaltoja. Hänen jalkainsa alla on kosteaa rikkaruohoa, joka peittää hänen koko elämänpolkunsa.
KAHDESVIIDETTÄ LUKU
Luottamusta ja onnettomuutta
Robilla ei enää ollut kapteeni Cuttlen ostamaa mustaa nuttua ja merimieslakkia, vaan ruskeasta verasta tehty oikea liveripuku, joka oli niin siisti ja täydellinen kuin taitava räätäli ainakin voi valmistaa, vaikka se oli olevinaan yksinkertainen palvelijan asu. Ulkonaiselta olemukseltaan näin muuttuneena ja sisällisesti välinpitämättömänä kapteenista ja merikadetista, paitsi milloin hän omisti joitakin minuutteja vapaa-ajastaan noiden molempain eroamattomien pilkkaamiseen ja puhalteli messinkistä soittokonettaan — omaatuntoaan — muistellen sitä komeaa tapaa, kuinka oli eronnut heidän seurastaan, hän palveli nyt uutta isäntäänsä Carkeria. Ollen Carkerin talon asukas ja hänen henkilökohtainen palvelijansa hän kiinnitti pyöreät silmänsä peläten ja vapisten valkeisiin hammasriveihin ja tunsi alituisesti, että hänen pitäisi välttämättä avata silmänsä vieläkin suuremmiksi.
Hänen koko olemuksensa ei olisi voinut väristä enemmän kunnioituksesta noita hampaita kohtaan, vaikka hän olisi joutunut jonkin mahtavan noidan palvelukseen ja ne olisivat olleet suurimpana taikavoimana. Poika näki isännässään sellaisen mahtavuuden ja arvovallan edustajan, että hänen koko huomionsa kohdistui siihen ja hänessä heräsi ehdoton alistuvaisuuden ja tottelevaisuuden tunne. Hän ei edes luullut voivansa oikein turvallisesti ajatellakaan isäntäänsä tämän poissa ollessa, jottei taas tuntisi kurkkuunsa tartuttavan niinkuin silloin aamulla, kun hän ensin joutui uuteen palvelukseensa, vaan joka ainoa noista hampaista oli tirkistävinään hänen sisimpäänsä ja olevinaan selvillä hänen kaikista mielikuvistaan. Kun Rob oli vastatusten isäntänsä kanssa, ei hänellä ollut pienintäkään epäilystä siitä, että Carker luki hänen salaisimmatkin ajatuksensa tai että hän saattoi lukea ne, jos viitsisi, ja tämä vaikutelma oli niin täydellinen ja piti häntä niin vallassaan, että hän tuskin uskalsi mitään ajatella. Hänen sielunsa oli niin kokonaan täynnä Carkerin vastustamattoman ylivallan aina kasvavaa vaikutusta ja tietoisuutta siitä, että Carker saattoi teettää hänellä mitä vain halusi, että hän koetti arvailla herransa mielitekoja jonkinlaisessa henkisessä jännityksessä.
Rob ei ehkä itse ollut selvillä siitä — hänen silloisessa mielentilassaan olisi ollut tavattoman rohkea teko kysyä sitä — alistuiko hän täydellisesti tähän vaikutukseen siksi, että silloin tällöin epäili herransa mahdollisesti olevan mestarin eräissä kavalissa taidoissa, joita hän itse oli vain mitättömänä harjoittelijana opiskellut hiojain koulussa. Mutta varmaa on, että Rob ihaili häntä yhtä paljon kuin pelkäsikin. Carker ehkä tunsi paremmin voimansa lähteen, joka ei suinkaan ammentamisesta tyrehtynyt.
Samana iltana, jolloin Rob erosi kapteenin palveluksesta, hän oli myytyään kyyhkysensä, vieläpä kiireissään halvasta hinnasta, lähtenyt suoraa päätä Carkerin kotiin ja esittänyt siellä itsensä uudelle herralleen tulipunaisin kasvoin, jotka näyttivät odottavan kiitosta.
»Mitä, sinä ilkimys!» sanoi Carker katsahtaen pojan kädessä olevaan myttyyn. »Oletko sinä karannut palveluksestasi ja tullut minun luokseni?»
»Oi, suokaa anteeksi, hyvä herra», änkytti Rob, »tehän sanoitte minun viimeksi ollessani täällä —»
»Minäkö sanoin?» vastasi Carker. »Mitä minä sanoin?»