Hän päätteli, että hänen nykyinen turvallisuutensa oli liian varma ja ihmeellinen voidakseen kestää paljon kauemmin. Hän tiesi, että tuulen ollessa suotuisa tuuliviiri harvoin jää paikalleen, ja tunsi liian hyvin rouva MacStingerin päättävän ja pelottoman luonteen epäilläkseen sitä, että tämä sankarillinen nainen oli ottanut tehtäväkseen löytää ja vangita hänet. Vavisten näiden järkisyiden painosta kapteeni Cuttle eleli hyvin yksinään ja syrjään vetäytyneenä. Harvoin hän uskalsi lähteä liikkeelle ennen pimeän tuloa ja silloinkin vain pimeimmille kaduille. Sunnuntaisin hän ei milloinkaan liikkunut ulkona ja sekä turvapaikassaan että sen seinien ulkopuolella hän vältti naistenhattuja ikäänkuin ne olisivat olleet raivoavien jalopeurojen päässä.
Kapteeni ei edes uneksinutkaan, että hänen olisi mahdollista tehdä vastarintaa, jos kävelyretkillä hänen kimppuunsa hyökkäisi rouva MacStinger. Hengessään hän jo näki itsensä taipuisasti sijoitetuksi vuokravaunuihin ja kuvitteli mielessään, kuinka häntä kuljetettaisiin takaisin entiseen asuntoon. Hän aavisti olevansa mennyttä miestä, jos kerran joutuisi sinne, hattunsa katoavan, rouva MacStingerin yötä päivää pitävän häntä silmällä, moitteita koottavan päänsä päälle lasten läsnäollessa ja epäluulon ja epäluottamuksen aina vaanivan kintereillään. Niin hän olisi ihmissyöjä lasten silmissä ja heidän äitinsä mielestä kiinni saatu petturi.
Hänen otsalleen kihosi kylmä hiki ja hänen mielensä painui alakuloiseksi aina kun tämä kaamea kuva tuli hänen mieleensä. Tavallisesti kävi niin, ennenkuin hän iltaisin hiipi ulos talosta saamaan raitista ilmaa ja liikuntoa. Tietoisena vaarasta kapteeni lausui silloin Robille niin juhlalliset jäähyväiset kuin ainakin mies, joka ehkä ei koskaan enää palaa. Samalla hän kehoitti Robia, jos hän itse katoaisi joksikin ajaksi näkyvistä, vaeltamaan hyveen polkua ja pitämään messinkiesineitä aina hyvin kiillotettuina.
Mutta jottei menettäisi mitään tilaisuutta ja taatakseen itselleen jonkin keinon pahimmassakin käänteessä pysyä yhteydessä ulkomaailman kanssa, kapteeni Cuttle sai pian onnellisen aatoksen opettaa Rob Hiojalle salaisen merkin, jonka avulla tämä auttaja voisi vaaran hetkellä ilmaista päällikölleen läsnäolonsa ja uskollisuutensa. Pitkäaikaisen harkinnan jälkeen kapteeni päätti opettaa hänet viheltämään merimieslaulun »Reippaasti, merimiehet!» ja kun Rob Hioja oli oppinut esittämään sen niin hyvin kuin maakarhu ylimalkaan voikaan, painoi kapteeni seuraavat salaperäiset neuvot hänen mieleensä.
»Seuraappa tarkoin, poikani! Jos minut joskus otetaan —»
»Otetaan, kapteeni», keskeytti Rob pyöreät silmät levällään.
»Niin!» sanoi kapteeni synkästi, »jos joskus lähden ulos ja sanon tulevani takaisin illalliseksi enkä ilmesty vuorokauden kuluessa, niin lähde Brig-torille ja vihellä sitä säveltä lähellä vanhaa ankkuripaikkaani — tietysti sennäköisenä kuin et tarkoittaisi sillä mitään, vaan olisit sattumalta sinne joutunut, Jos vastaan sinulle samalla sävelellä, niin kierrät etäämmälle poikani, ja palaat taas vuorokauden kuluttua. Jos vastaani toisella sävelellä, luovailet edestakaisin ja odotat, kunnes annan uusia merkkejä. Ymmärrätkö?»
»Millä kohtaa minun on luovailtava, kapteeni?» kysyi Roba
»Keskikadullako?»
»Siinäpä on sukkela poika!» huudahti kapteeni katsellen häntä. ankarasti, »joka ei tunne oman kielensä aakkosia! Poistua vähän toisaalle ja tulla taas takaisin, vuorotellen — ymmärrätkö?»
»Kyllä, kapteeni», sanoi Rob.