»Hyvä on, poikani», sanoi kapteeni lauhtuen. »Tee siis niin!»
Jotta Rob voisi esittää näytöksen paremmin, alentui kapteeni Cuttle joskus iltaisin, kun myymälä oli suljettu, harjoituksiin hänen kanssaan. Hän vetäytyi siinä tarkoituksessa perähuoneeseen kuin oletetun rouva MacStingerin taloon ja piti tarkoin silmällä liittolaisensa käytöstä tirkistysreiästä, jonka hän oli leikannut verhoon. Rob Hioja suoritti velvollisuutensa niin täsmällisesti ja harkitusti, että kapteeni lahjoitti hänelle useita kertoja puoli shillingiä tyytyväisyytensä merkiksi ja alkoi vähitellen tuntea mielenrauhaa kuin ainakin mies, joka oli varustautunut pahimpaan ja ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin leppymätöntä kohtaloa vastaan.
Siitä huolimatta kapteeni ei kiusannut kohtaloa olemalla hiventäkään rohkeampi kuin ennen. Vaikka hän pitikin hyvään kasvatukseensa kuuluvana olla perheen ystävänä läsnä Dombeyn vihkiäisissä (joista hän oli kuullut Perchiltä) ja näyttää mainitulle herralle parvekkeelta ystävälliset ja hyväksymistä ilmaisevat kasvonsa, oli hän lähtenyt kirkkoon vuokravaunuissa, joiden kumpikin akkuna oli auki, ja olisi todennäköisesti epäröinyt tähänkin uskaliaaseen yritykseen ryhtymistä rouva MacStingeriä kavahtaessaan, ellei jälkimäisen läsnäolo mielipastorinsa jumalanpalveluksessa olisi tehnyt erittäin luultavaksi, että hän ei voinut olla missään yhteydessä tämän toisen juhlallisuuden kanssa.
Kapteeni pääsi taas onnellisesti kotiin ja jatkoi uutta elämäänsä joutumatta suoranaisemmalla tavalla levottomuutta herättävään kosketukseen vihollisen kanssa kuin mitä hänen mielessään vaikuttivat hänen joka päivä kadulla näkemänsä naisten hatut. Mutta muut seikat alkoivat painaa raskaasti kapteenin mieltä. Walterin laivasta ei vieläkään kuulunut mitään. Vanhasta Sol Gillsistä ei saapunut mitään tietoja. Florence ei edes tietänyt vanhan miehen katoamisesta, eikä kapteeni Cuttle raskinut kertoa siitä hänelle. Mitä selvemmin haihtuivat kapteenin omat toiveet jalomielisen, kauniin, rohkean nuorukaisen palaamisesta, jota hän oli pikku lapsesta asti rakastanut omalla karkealla tavallaan, sitä enemmän häntä vaistomaisesti peloitti ajatus vaihtaa sanaakaan Florencen kanssa. Jos kelpo kapteenilla olisi ollut hyviä uutisia, olisi hän voittanut kammonsa vastakoristettua taloa ja sen kalliita huonekaluja kohtaan — vaikka ne yhteydessä hänen kirkossa näkemänsä naisen kanssa tekivät hänen mielensä araksi — ja lähtenyt Florencen luo. Mutta kun heidän yhteisten toiveittensa ylle kohosi synkkä taivaanranta, joka pimeni hetki hetkellä, tuntui kapteenista melkein siltä kuin hän olisi itse ollut neidolle vain uutena onnettomuutena ja tuskana, ja senvuoksi hän pelkäsi Florencen käyntiä tuskin vähemmän kuin rouva MacStingerin hyökkäystä.
Oli kylmä, pimeä syysilta, ja kapteeni Cuttle oli käskenyt sytyttää tulen pieneen takahuoneeseen, joka nyt muistutti entistäkin enemmän laivanhyttiä. Satoi rankasti ja tuuli ulvoi ja kun kapteeni oli kiivennyt talon katolle, vanhan ystävänsä myrskyisen makuusuojan kohdalle, tarkastelemaan säätä, sai hän mielensä masennukseksi nähdä, että se oli lohduttoman kolea. Ei niin, että hän olisi liittänyt tämäniltaisen ilman Walter-paran kohtaloon tai epäillyt, että jos sallimus oli tuominnut hänet tuhoutumaan, se oli jo aikoja sitten tapahtunut. Mutta ulkonainen vaikutelma, jolla ei ollut mitään yhteyttä hänen ajatustensa pääaiheen kanssa, painoi hänen mielensä lamaan ja sai hänen toivonsa haihtumaan samoin kuin on tapahtunut ennen häntä viisaammillekin miehille jäi vielä usein tulee tapahtumaan.
Kääntyen tuimaan tuuleen ja kylmään sateeseen päin ja katsahtaen ylös raskaisiin sadepilviin, jotka lensivät nopeasti talonharjojen yli, kapteeni Cuttle koetti turhaan saada näkyviinsä jotakin iloista. Häntä lähinnä oleva näköalakaan ei tarjonnut mitään parempaa. Rikkinäisissä teerasioissa ja muissa jalkojen juuressa lojuvissa karkeissa laatikoissa kuhertelivat Rob Hiojan kyyhkyset kuin valittavat tuulenpuuskat. Eräs merikadetin muotoinen tuuliviiri, jolla oli kaukoputki silmien edessä ja joka oli kerran näkynyt kadulta, mutta jo kauan sitten peittynyt uusien talojen taakse, narisi ja valitteli ruostuneessa kääntönastassaan, tuiman tuulen sitä pyörittäessä ja leikkiessä sillä julmasti. Kapteenin karkealla sinisellä takilla tanssivat kylmät sadepisarat kuin teräshelmet. Hän saattoi tuskin pysyä pystyssä ankaraa luoteista vastaan, joka painoi häntä ja uhkasi heittää hänet rintasuojan yli kadulle. Jos sinä iltana oli jossakin toivoa, ajatteli kapteeni pitäessään kiinni hatustaan, oli sitä varmasti kotona eikä kadulla, ja niin hän lähti taas surumielisesti päätään pudistaen alas etsimään sitä sieltä.
Hän laskeutui hitaasti pieneen takahuoneeseen, istuutui tavalliseen tuoliinsa ja katseli kuin toivoa etsien tuleen, mutta siellä sitä ei ollut, vaikka tuli paloi kirkkaasti. Hän otti esille tupakkakotelonsa ja piippunsa ja valmistautui polttelemaan, etsi yhä toivoa piipun pesän punaisesta hehkusta ja huuliltaan kohoavista savukiemuroista, mutta ei siinäkään ollut edes toivon ankkurin pienintä ruostehiukkasta. Hän koetti herättää sitä mielessään totilasilla, mutta sen lähteen pohjalla oli vain surumielinen totuus, eikä hän voinut tyhjentää lasiaan pohjaan asti. Hän teki kierroksen pari myymälässä ja etsi siellä toivoa eri kapineiden joukosta, mutta nepä itsepäiseen tapaansa eivät tehneet muuta kuin kadoksissa olevasta laivasta laskelmia, jotka kaikki johtivat aution meren pohjaan, mitä väitteitä tahansa hän esittikin niitä vastaan.
Tuuli ulvoi yhä ja sade pieksi suljettuja akkunaluukkuja, kun kapteeni pysähtyi myymäläpöydällä seisovan puisen merikadetin eteen ja ajatteli pyyhkiessään pikku sotilaan univormua hihallaan, kuinka monta vuotta merikadetti oli nähnyt, joiden kuluessa vain harvoja muutoksia — tuskinpa mitään — oli tapahtunut laivan miehistössä, kuinka muutokset olivat melkein kaikki tulleet yhtenä päivänä ja kuinka perinpohjaista laatua ne olivat olleet. Nyt oli takahuoneen pikku seurue hajaantunut kauas eri suuntiin. Nyt ei rakastettavalla Pegillä ollut enää kuulijakuntaa, joskin joku olisi halunnut laulaa, mikä ei myöskään käynyt päinsä, sillä kapteeni oli varma siitä, ettei kukaan muu kuin hän osannut esittää sitä ballaadia ja ettei hän nykyisissä oloissa edes uskaltanut sitä koettaa. Talossa ei enää näkynyt Walterin iloisia kasvoja — nyt kapteeni siirsi hihansa hetkiseksi merikadetin univormusta omalle poskelleen, ja Sol Gillsin vanha tuttu tekotukka ja napit kuuluivat menneisyyteen. Richard Whittingtonia oli lyöty päähän, ja jokainen suunnitelma ja ehdotus, joka oli kohdistunut merikadettiin, ajelehti ilman mastoa ja peräsintä rannattomalla merellä.
Kun kapteeni surullisena hautoi mielessään näitä ajatuksia ja kiilloitti merikadettia joko hellyyden tai hajamielisyyden vallassa, pani myymälän ovelta kuuluva koputus pöydällä istuvan Rob Hiojan vapisemaan kiireestä kantapäähän asti. Hän oli tuijottanut suurilla silmillään hellittämättä kapteenia ja pohtinut itsekseen viidennen sadannen kerran, oliko kapteeni ehkä tehnyt murhan, koska hänellä oli niin paha omatunto ja kova hätä lymyillä.
»Mitä se on?» sanoi kapteeni Cuttle hiljaa.