»Te tunnette minut paremmin», sanoi Dombey. »Toivottavasti tunnette. Mutta minun on tosiaankin tunnustettava, että rouva Dombeyhin näytti mainitussa tilaisuudessa tekevän hyvin valtavan vaikutuksen jokseenkin ankarasti julkituomani paheksumisen ja päättäväisyyden ilmaisu — niin vähän kuin hän lieneekin silti muuttanut käytöstään.»
Dombey lausui nämä sanat pahaenteisen mahtavasti.'
»Minä toivon siis, Carker, että te olette hyvä ja ilmoitatte rouva Dombeylle minun puolestani, että minun täytyy palauttaa hänen muistiinsa aikaisempi keskustelumme ja samalla ilmaista hänelle kummastukseni siitä, ettei se vielä ole vaikuttanut mitään. Että minun täytyy vaatia häntä muuttamaan käytöksensä niiden määräysten nojalla, jotka silloin esitin hänelle. Etten ole tyytyväinen hänen käytökseensä. Että paheksun sitä kovasti. Ja että minun on vasten tahtoani pakko antaa teidän vietäväksenne perille vieläkin epätervetulleempia ja selvempiä määräyksiä, jollei hänellä ole niin hyvää tahtia ja sopivaisuuden käsitystä, että hän mukaantuu toiveisiini niinkuin ensimmäinen rouva Dombeykin on mukaantunut — luulen voivani lisätä — niinkuin kuka muu toinen nainen tahansa hänen sijassaan tekisi.»
»Ensimmäinen rouva Dombey oli hyvin onnellinen», huomautti Carker.
»Ensimmäisellä rouva Dombeylla oli suuressa määrin hyvää tahtoa ja oikeat tunteet», lausui Dombey ylevän suvaitsevasti vainajasta.
»Luuletteko neiti Dombeyn tulevan äitiinsä?» kysyi Carker.
Äkkiä kävivät Dombeyn kasvot synkiksi. Hänen luottamusmiehensä piti häntä tarkoin silmällä.
»Kosketin tuskallista asiaa», virkkoi hän hiljaisen pahoittelevalla äänellä, joka ei ollut sopusoinnussa hänen ankaran katseensa kanssa. »Olkaa hyvä ja suokaa anteeksi minulle. Se harrastus, jota tunnen teitä kaikkia kohtaan, on saanut minut unohtamaan tuon yhdyssiteen äidin ja tyttären välillä. Suokaa anteeksi.»
Mutta huolimatta kaikista hänen sanoistaan tutkivat hänen vaanivat silmänsä Dombeyn alas luotuja kasvoja yhtä tarkoin. Sitten hän suuntasi omituisen riemuitsevan katseensa kuvaan ikäänkuin tahtoisi kutsua sen todistamaan, kuinka pitkälle hän johtaisi Dombeyn ja mitä vielä tulisi.
»Carker», virkkoi Dombey katsellen pöydän eri kohtiin ja puhuen jonkin verran muuttuneella ja kiireisellä äänellä, samalla kun hänen huulensa kalpenivat, »teidän ei tarvitse puolustella itseänne. Te erehdytte. Tässä on puhe nykyisyydestä eikä menneestä ajasta, vaikka niin otaksuitte. Minä en hyväksy rouva Dombeyn käytöstä tytärtäni kohtaan.»