»Suokaa anteeksi», virkkoi Carker, »en oikein ymmärrä».
»Tietäkää siis», jatkoi Dombey, »että te voitte — että teidän täytyykin tehdä siitä todellinen moitteen aihe rouva Dombeyta vastaan. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että hänen osoittamansa kiintymys tytärtäni kohtaan ei miellytä minua. Todennäköisesti se vetää ihmisten huomiota puoleensa. Luultavasti se saa heidät arvostelemaan rouva Dombeyta suhteessaan tyttäreeni ja suhteessaan minuun. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa rouva Dombeylle selvästi, että minä en hyväksy sitä ja että odotan hänen hetkistäkään viivyttelemättä ottavan huomioon paheksumiseni. Mahdollisesti se on vakavaa rouva Dombeyn taholta, tai hän noudattaa jotakin oikkua tai tekee niin vain vastustaakseen minua, mutta minä en salli sen jatkua missään tapauksessa. Jos rouva Dombeylla on vakavat tunteet tässä suhteessa, niin sitä vähemmällä hän kai luopuu niiden paljastamisesta, sillä tyttärelleni ei suinkaan ole hyötyä hänen nykyisestä käytöksestään. Jos vaimoni sydämessä on jäljellä ylimääräistä lempeyttä ja velvollisuudentuntoa minulle kuuluvan alistuvaisuuden ohella, saa hän minun puolestani sijoittaa ne minne haluaa, mutta ensi sijassa vaadin alistuvaisuutta! — Carker, olkaa niin hyvä älkääkä laiminlyökö tai sivuuttako tätä kohtaa», lisäsi Dombey, koettaen tukahduttaa sen harvinaisen liikutuksen, joka hänessä oli tullut esille, ja palaten äänensävyyn, joka enemmän muistutti hänen tottumustaan vaatimaan kunnioitusta suuruudelleen, »vaan pitäkää sitä erittäin tärkeänä puolena ohjeissanne».
Carker taivutti päätänsä, nousi pöydästä ja asettui miettiväisenä tulen eteen, siveli kädellään sileää leukaansa ja katseli Dombeyta häijyn viekkaasti kuin jokin munkkia esittävä puuveistos, joka on puolittain ihmisen, puolittain eläimen näköinen, tai kuin jotkin viekkaat kasvot vanhassa suihkukaivossa. Dombey, joka vähitellen malttoi mielensä tai viilensi kiihtymystään sillä tietoisuudella, että oli asettunut korkealle kannalle, istui paikallaan käyden yhä jäykemmäksi ja katsellen, kuinka papukaija heilui edestakaisin häkissään.
»Suokaa anteeksi», sanoi Carker vaitiolon jälkeen, istuutuen tuoliinsa ja siirtäen sen vastapäätä Dombeyta, »mutta haluaisin käsittää asian perinpohjin. Tietääkö rouva Dombey siitä mahdollisuudesta, että ehkä käytätte minua tyytymättömyytenne ilmaisijana?»
»Kyllä», vastasi Dombey. »Olen sen sanonut.»
»Vai niin», virkkoi Carker nopeasti, »mutta miksi?»
»Miksikö?» toisti Dombey epäröiden. »Koska sanoin hänelle niin.»
»Aivan oikein», huomautti Carker. »Mutta miksi sanoitte sen hänelle? Nähkääs», jatkoi hän hymyillen ja laski samalla sametinpehmeän kätensä Dombeyn käsivarrelle, samoin kuin kissa olisi painanut sisäänvedetyt kyntensä, »jos ymmärrän täydellisesti tarkoituksenne, tulee tuottamani hyöty todennäköisesti paljon suuremmaksi, ja minua kohtaa se onni, että voin avustaa teitä tuntuvammin. Minä luulen ymmärtäväni. Minulla ei ole kunnia olla rouva Dombeyn suosiossa eikä mitään syytä odottaakaan sitä minun asemassani, mutta oletan asian todella olevan niin. Vai kuinka?»
»Mahdollisesti», vastasi Dombey.
»Siis tulee rouva Dombeysta varmasti tuntumaan erittäin vastenmieliseltä saada nämä tiedot minun kauttani», jatkoi Carker.