»Minun mielestäni», virkkoi Dombey ylpeän pidättyvästi ja kuitenkin jonkin verran hämillään, »ei rouva Dombeyn mielipiteellä tässä asiassa ole mitään vaikutusta siihen, mitä te ja minä siitä arvelemme, Carker. Mutta mahdollisesti on asia niin.»
»Ja — suokaa anteeksi — käsitänköhän teidät väärin, ajatellessani, että todennäköisesti olette keksinyt tässä keinon nöyryyttää rouva Dombeyn ylpeyttä — käytän tuota sanaa ilmaistakseni ominaisuutta, joka sopivissa rajoissa pysyen kaunistaa ja sulostuttaa naista, jos hän on saanut osakseen niin harvinaisen kauneuden ja viisauden — joskaan emme sano rangaistuksenne häntä, niin ainakin pakottaaksenne hänet alistuvaisuuteen, jota olette niin oikeutettu vaatimaan häneltä.»
»Niinkuin tiedätte, Carker, en ole tottunut määrittelemään niin tarkoin niiden toimitatapojeni perusteita, joita pidän tarpeellisina ottaa käytäntöön, mutta en kuitenkaan väitä käsitystänne vastaan», sanoi Dombey. »Jos voitte esittää perusteltuja vastaväitteitä, on asia tietysti toinen. Ja jo pelkkä väite, että olette sitä mieltä, riittää. Mutta minun täytyy tunnustaa, etten aavistanut minkään teille uskomani luottamustehtävän alentavan teitä —»
»Alentavanko minua!» huudahti Carker. »Teidän palveluksessanne.»
»— tai saattavan teidät kieroon asemaan», jatkoi Dombey.
»Minut kieroon asemaan! Minä olen ylpeä — olen ihastunut — saadessani suorittaa määräyksenne. Tosin tunnustan toivovani, etten antaisi uutta vastenmielisyyden aihetta sille naiselle, jonka jalkojen juureen tahtoisin mielelläni laskea velvollisuudentuntoni ja palvomiseni — onhan hän teidän puolisonne! — mutta teidän yksikin toiveenne tietysti painaa maahan kaikki muut asianhaarat. Sitäpaitsi, kun rouva Dombey peruuttaa nuo pienet järjen polulta syrjään astumansa harha-askeleet, jotka — niinkuin tahtoisin väittää — ovat vain satunnaisia ja riippuvat hänen asemansa uutuudesta, toivon hänen huomaavan siinä pikku osuudessa, joka minulla on ollut asian selvittämisessä, rahtusen — sillä alhainen asemani ei juuri oikeuta minua enempään — siitä kunnioituksesta, jota tunnen teitä kohtaan. Hän huomaa siinä silloin kaikkien näkökohtien uhraamisen teidän vuoksenne, ja jonakin päivänä hän varmasti ponnistelee itse tehdäkseen uhrauksen toisensa perästä.»
Tällä hetkellä näki Dombey mielikuvituksessaan Edithin osoittamassa hänelle ovea. Luottamusmiehensä lempeässä puhelussa hän luuli taas kuulevansa kaiun vaimonsa sanoista: »Ei mikään voi tehdä meitä vieraammiksi toisillemme kuin jo tällä hetkellä olemme!» Mutta hän karkoitti tämän mielikuvan eikä horjunut päätöksessään, vaan sanoi: »Varmasti! Epäilemättä!»
»Siinäkö kaikki?» kysyi Carker työntäen tuolinsa sen entiselle paikalle — sillä tähän asti he olivat syöneet vasta hyvin vähän aamiaista — ja odotti vastausta ennenkuin istuutui.
»Siinä kaikki», vastasi Dombey. »Ja suvaitkaa huomata, ettei mihinkään sanomaan, jonka viette nyt tai vastedes rouva Dombeylle, tarvitse odottaa vastausta. Olkaa niin hyvä älkääkä tuoko minulle mitään vastausta. Rouva Dombeylle on jo ilmoitettu, ettei minun sovi neuvotella mistään meidän välisestämme mielipiteiden eroavaisuudesta ja että se on lopullista, mitä minä sanon.»
Carker ilmaisi käsittävänsä valtakirjansa laadun, ja he ryhtyivät syömään aamiaista niin hyvällä ruokahalulla kuin saattoivat. Määräaikana Rob taas tuli sisään katsellen isäntäänsä silmää räpäyttämättä ja viettäen aikaansa kunnioituksen ja kauhun sekaisissa haaveissa. Kun aamiainen oli syöty, tuotiin Dombeyn hevonen oven eteen. Myös Carker nousi oman hevosensa selkään, ja he lähtivät yhdessä ratsastamaan Cityä kohti.